Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa IV, luku 2

Hyve ja henkilökohtainen täyttymys

Hyve on ultimum potentiae, inhimillisen potentiaalin täyttymys.
— Tuomas Akvinolainen

Hyve on ihmispersoonan korottamista hänen luontonsa mukaisesti. Olla hyveellinen merkitsee ”olla todellinen itsensä”. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten runoilija Pindar ilmaisi sen näin: ”Tule siksi mitä olet.”[1]

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille ja uutuuden viehätykselle. Vain harjoittamalla hyveitä voidaan menestyä. Kaikki, mikä pitää hyveen etäällä, vieraannuttaa meidät itsestämme.

Johtajat saavat iloa hyveen harjoittamisesta. Epäkypsät ihmiset eivät taas tiedä tästä ilosta mitään. He eivät osaa edes kuvitella sitä, koska heille hyve on terra incognita.

Hyveestä kumpuava ilo ei ole omahyväisyyttä. ”Hyve ei ole poroporvarin kesyä ’arvokkuutta’ ja ’suoraselkäisyyttä’”, sanoo Pieper.[2] Johtajat eivät ole kiinnostuneita hyveestä moraalisen ylemmyyden takeena. Heitä kiinnostaa hyvyys sen itsensä vuoksi.

Ihmiset, jotka rämäpäisesti hakevat täyttymystä, mutta eivät jalosta hyveitä, ovat alttiita trendeille.

Johtajat valtaa ilo ei ainoastaan silloin, kun he itse harjoittavat hyveitä, vaan myös silloin, kun näkevät muiden tekevän samoin. Tunne ilmaisee sen todellisen solidaarisuuden, mikä yhdistää kaikkia yhteistä hyvää tavoittelevia hyvän tahdon ihmisiä. Iloitsemme muiden hyveistä, sillä he todistavat, ettemme ole yksin matkalla kohti erinomaisuutta.

Hyve antaa ilon, ei onnellisuutta. Onnellisuus on Jumalan iankaikkista kontemplaatiota, joka on viime kädessä elämän lopullinen tarkoitus ja ylittää omat voimavaramme. Emme voi tehdä itsestämme onnellisia. Onnellisuus on lahja. Pieper kirjoittaa: ”Ihminen, jonka luontoon on lahjoitettu onnellisuuden kaipuu, ei voi tätä kaipuuta sammuttaa näkyvässä maailmassa; ja jos hän uskoo tai käyttäytyy ikään kuin se olisi mahdollista, hän ei ymmärrä itseään, hän toimii luontonsa vastaisesti.”[3]

Vaikka hyve ei anna onnellisuutta, se ikään kuin esittelee meidät sille, koska se saattaa meidät lähemmäksi Jumalaa, joka on totuus, hyvyys ja kauneus. Näin ei tapahdu, jos sydämemme on kiinnittynyt rahaan, valtaan, kuuluisuuteen tai nautintoihin. Seuraa vieraantuminen, ei onnellisuus. Venäläinen kirjailija Anton Tshehov kuvaa tätä surullista tilaa eräässä novellissaan. Nikolai Ivanovitshin unelma on omistaa datsha, jota ympäröivät runsaat karviaismarjapensaat. Vuosien uurastuksen jälkeen hänen säästönsä viimein riittävät unelman toteuttamiseen, ja hän ostaa talonsa. Hän pitää ystävilleen teejuhlat ja tarjoilee heille rakkaita karviaismarjojaan. Tarinankertoja – hänen veljensä – muistelee:

”Illalla kun joimme teetä, keittäjätär toi pöytään täyden vadillisen karviaismarjoja. Ne eivät olleet ostettuja vaan omista pensaista poimittuja ensimmäisen kerran siitä lähtien kun pensaat oli istutettu. Nikolai Ivanovitsh alkoi nauraa ja katseli karviaismarjoja vaieten ja kyyneleet silmissä pienen hetken, – hän ei kyennyt puhumaan liikutukseltaan, sitten hän pani suuhunsa yhden marjan, katseli minua riemukkaasti kuin lapsi, joka viimein oli saanut toivomansa lelun, ja sanoi:

’Miten maukkaita!’

Ja hän söi ja toisteli yhä:

’Aah, miten maukkaita! Maista sinäkin!’

Ne olivat kovia ja happamia, mutta kuten Pushkin on sanonut, ’totuutta halpaa kalliimpi on ylhä petoksemme meille’. Näin edessäni onnellisen ihmisen, jonka vanha haave oli toteutunut niin silminnähtävästi, joka oli saavuttanut elämänsä päämäärän, joka oli saanut, mitä oli halunnutkin, joka oli tyytyväinen kohtaloonsa ja itseensä. Minun haaveisiini ihmisonnesta on aina syystä tai toisesta sekaantunut jotakin murheellista, mutta nyt nähdessäni onnellisen ihmisen, minut valtasi epätoivoa lähentelevä painostava tunne.”[4]

Nikolai Ivanovitsh pettää itseään uskottelemalla, että aineellinen hyvyys johtaa onnellisuuteen. Hän on niin haavemaailmansa pauloissa, että pitää happamia, raakoja marjoja herkullisina. Hän on vieraantunut totuudesta ja todellisuudesta ja siten myös itsestään. Tällainen vieraantuminen on tyypillistä epäkypsille ihmisille.


[1]. Pindar, Pythian Ode, II, 72.

[2]. J. Pieper, On Hope, luku 2, kirjassa Faith. Hope. Love. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 1986, s. 99.

[3]. J. Pieper, Happiness and Contemplation, s. 38–39.

[4]. A. Tshehov, Karviaismarjoja. Kokoelmateos Mestarinovelleja, toinen nide. Suom.  Ulla-Liisa Heino/Marja Koskinen. Helsinki: Otava, 1975, s. 378–379.