Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
  • 1/2
  • 2/2
Osa II, luku 3

Itsehillintä (1/2)

Sydämen ja mielen herruus
En enää opeta ihmisjohtamista… Opetan ennen kaikkea itsensä johtamista.
— Peter Drucker

Voidaksesi johtaa muita sinun on osattava johtaa itseäsi. Sinulla on oltava itsehillinnän tai kohtuullisuuden hyve, joka asettaa passiot (mielihalut ja tunteet) järjen hallintaan ja ohjaa ne sen hetkisen tehtävän toteutukseen.

Itsehillintä tukee nöyryyttä. Se vapauttaa johtajan sydämessä tilaa toisille ihmisille ja palvelemisen ihanteelle. Kohtuuttomat ihmiset, joilta puuttuu itsehillintää, ovat usein itsekeskeisiä ja haluttomia palvelemaan.

Itsehillinnän hyveestä ei johtajuuskirjallisuudessa paljon puhuta. Tähän on vaikuttanut aikamme kulttuuri, joka painottaa aistinautintoja ja aineellista hyvinvointia. Itsehillintä on radikaalia. Siitä puhuminen vaatii rohkeutta. Sitä paitsi johtajuutta pidetään työelämän julkisivun asiana, joka ei kosketa yksityiselämäämme. Tämä on kaukana totuudesta.

Meidän ei tarvitse kuin ajatella kohtuuttomuuden seuraamuksia ymmärtääksemme, miksi johtajat tarvitsevat itsehillintää.

Itsehillinnän hyveestä ei johtajuuskirjallisuudessa paljon puhuta. Itsehillintä on radikaalia.

Kohtuuttomuus vahingoittaa ymmärrystä hämärtämällä järjen valon. Ihminen, jota ajaa vallan-, nautinnon- tai rahanhimo, menettää pian todellisuuden hahmotuskykynsä. Pieper selittää: ”Säädyttömyys ja sielun antautuminen aistinautintojen maailmaan halvaannuttavat moraalisen ihmispersoonan perustavanlaatuiset voimat: kyvyn havaita hiljaisuudessa kuuluva todellisuuden kutsu ja tehdä tähän hiljaisuuteen vetäytyneenä konkreettisen toiminnan konkreettiseen tilanteeseen sopiva päätös. Tätä varsinaisesti tarkoittavat kaikki väitteet, jotka puhuvat harkitsevaisuuden väärentymisestä ja turmeltumisesta, hengen sokeudesta ja ratkaisuvallan hajoamisesta.”[1]

Kohtuuttomuus vahingoittaa tahtoa. Se jäytää rohkeutta (kykyä säilyttää suunta) ja oikeudenmukaisuutta: se, joka himoitsee valtaa, rahaa tai nautintoa, tuskin huomioi yhteistä hyvää tai näkee tapaamiensa ihmisten arvokkuutta.

Kohtuuttomuus vahingoittaa ennen kaikkea sydäntä, josta suurisieluisuus ja nöyryys eivät löydä enää sijaa. Vallan, nautintojen ja omaisuuden pakkomielteen sokaisemana kohtuuton ihminen näkee elämän aistimusten jatkumona. Hän menettää mission tunteensa ja palvelemisen kykynsä. Näemme hänen persoonansa surkastuvan silmiemme edessä.

Kohtuuttomuus heikentää luottamusta. Escrivá kertoo havainnollistavan vertauskuvan: ”Kun olitte lapsia, kuulitte kenties sadun maanmiehestä, joka sai lahjaksi kultaisen fasaanin. Aluksi uusi omistaja oli siitä iloisen yllättynyt, mutta sitten hänen oli löydettävä sille säilytyspaikka. Hän pohti asiaa tuntikausia, epäröi ja muutti mieltään, kunnes pani fasaanin kanalaan. Kanat ihailivat tulokkaan kauneutta, pyörivät sen ympärillä ja pitivät sitä hämmästyksissään jonkinlaisena puolijumalana. Hälinän jatkuessa koitti kuitenkin ruokinta-aika. Heti kun isäntä heitti ensimmäiset kouralliset jyviä, fasaani heittäytyi malttamattomana ahmimaan vatsansa täyteen. Se oli rahvaanomainen näytelmä: tuo kauneuden perikuva hotki rehua aivan samoin kuin mikä tahansa lintu. Pettyneet kanat alkoivat nokkia langennutta epäjumalaansa, kunnes se menetti kaikki höyhenensä.”[2]

Kuljen virran mukana hänen perässään, jos olen pelkuri, kehun häntä, jos olen idiootti, mutta en pidä häntä johtajana.

Jos pomoni suuttuu vastaväitteistä, on kateellinen jonkun menestyessä häntä paremmin tai kohtelee naisia epäkunnioittavasti, menetän pian luottamukseni häneen. Kuljen virran mukana hänen perässään, jos olen pelkuri, kehun häntä, jos olen idiootti, mutta en pidä häntä johtajana. Samoin kuin turhamaisesta fasaanista, jota vastaan maatilan eläimet kääntyivät, hänestä tulee halveksuntani kohde.

Käytännössä ihmiset eivät erottele johtajan ammattiosaamista ja hänen käytöstään, vaikka väittäisivätkin toisin. Kaksinaismoraali on heistä luotaantyöntävää.

Itsehillintä vaikuttaa suoraan johtajan tapaan hoitaa ammatilliset velvoitteensa. Ajatellaanpa esimerkiksi ajanhallintaa. Johtajat tietävät, että heidän tulee varata riittävästi aikaa heidän kaikkein tärkeimpiin tehtäviinsä: pitkän aikavälin suunnitteluun, henkilökunnan ammatilliseen ja moraaliseen koulutukseen, työtovereiden motivointiin ja niin edelleen. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että johtajat käyttävät harvoin yli kymmentä prosenttia ajastaan näihin elintärkeisiin velvollisuuksiin. He tekevät mieluummin sitä, mistä pitävät, kuin sitä, mitä pitäisi tehdä. Tämä on luonnollinen inhimillinen heikkous. Se on myös itsehillinnän hyveen heikkoutta.

Moni johtoasemassa oleva ei osaa hallita passioitaan. Ajanhallinnan seminaarit, olkoon sitten kuinka hienostuneita tahansa, eivät ole ratkaisu, koska ongelma ei ole tekninen vaan moraalinen.

”Kiireellisiä asioita ei yleensä voi olla huomaamatta. Ne painostavat, ne vaativat toimintaa… Ne ovat yleensä suoraan käsillä. Usein ne ovat myös miellyttäviä ja helppoja ja niistä voi nauttia. Mutta monesti ne eivät ole lainkaan tärkeitä! Asioiden tärkeys liittyy tuloksiin. Jos jokin on tärkeää, sillä on jotain annettavaa meille perustehtävämme, arvojemme tai päällimmäisten tavoitteidemme kannalta”, sanoo Covey.[3] Kuinka usein näemmekään pomon suorittavan ”kiireellisiä hommia”, jotka osoittautuvat yhdentekeviksi?

Moni johtoasemassa oleva ei osaa hallita passioitaan. Ajanhallinnan seminaarit, olkoon sitten kuinka hienostuneita tahansa, eivät ole ratkaisu, koska ongelma ei ole tekninen vaan moraalinen. Heidän on opittava hallitsemaan itseään.

Suuntaaminen, ei tukahduttaminen

Platon piti ruumista sielun vankilana ja passioita sielua orjuuttavina kahleina. Hän uskoi, että ihmisen oli vapautettava itsensä passioiden tyranniasta irrottautumalla aineellisesta maailmasta hengelliseen maailmaan. Vapaus merkitsi Platonille vapautta aineellisuudesta.

Ihmisruumis on kuitenkin Jumalan luoma siinä missä hänen sielunsakin, ja passiot ovat tämän Jumalan lahjoittaman ihmisluonnon oikeellinen ilmaus. Tästä seuraa, että on väärin hillitä passioita kieltäytymällä aineellisesta todellisuudesta. Tarvitaan pikemminkin passioiden asettamista järjen hallintaan itsehillinnän hyveen avulla.

Ihmisluontoon kuuluu sekä ruumis että sielu. Tästä seuraa, että hengellisyys ilman ruumiillisuutta ei ole aitoa ihmisyyttä.

Ihmisluontoon kuuluu sekä ruumis että sielu. Tästä seuraa, että hengellisyys ilman ruumiillisuutta ei ole aitoa ihmisyyttä. Passiot ovat lähde, joka ravitsee ja elävöittää ihmisluonnon. Inhimilliset hyveet edellyttävät passioita. Siksi platonismi – ja sen mukana stoalaisuus ja puritanismi – eivät saavuta ihmisluonnon rikkautta sen koko monimuotoisuudessa.

Passioita ei siis tule tukahduttaa vaan suunnata ja asettaa järjen alaisuuteen. Itsehillinnästä tulee Pieperin sanoin ”rantapenger, jonka vankkuudesta virta saa suoran, estämättömän juoksun, voiman ja vauhdin”.[4]

Puhtauden voima

Seksuaalisuus on Jumalan lahja. Se suuntautuu rakkauteen ja kanssaluomiseen lisääntymisessä. Jos pidämme (ja harrastamme) seksiä lähinnä vain oman tyydytyksemme välineenä, niin avaamme oven moraaliselle sekasorrolle olemuksemme ytimeen. Ikävä kyllä tämä on nykyään varsin tavallista, ja ovet ovat sepposen selällään.

Nykykulttuurista on tullut ylierotisoitunutta. Valtava ja kasvava on se miesten ja naisten määrä, joka harrastaa irtosuhteita ja kuluttaa pornoa. Sisäiset seuraukset ovat vakavia, kun menetetään kyky tuntea normaaleja inhimillisiä tunteita.

Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl huomasi seksuaalisen vallankumouksen alkuvuosina merkkejä ilmiöstä, josta on sittemmin tullut tavanomaista – nimittäin aviomiesten taipumuksesta välineellistää vaimoaan ja päinvastoin, jolloin seksuaalinen kiihotus syrjäyttää rakkauden avioliiton sydämenä.

Tällainen asiantila voi lyödä ja yleensä lyökin kiilan aviopuolisoiden väliin. ”Ihmettelin, mistä johtui vihamme toisiamme kohtaan”, kertoo Tolstoin Kreutzersonaatti -teoksen vastanainut päähenkilö, jonka avioliittoon kätkeytyy ainoastaan lihallisia nautintoja, ”mutta se oli ihmisluonnon vastalause eläimelle, joka tukahdutti ihmisen. Ihmettelin välillämme olevaa vihaa. Mutta toisinhan ei voinut ollakaan. Tämä viha oli rikostoverien välistä molemminpuolista vihaa.”[5]

Espanjalainen kirjailija Pio Baroja sanoi aikoinaan, että ihminen on vakuuttunut olevansa vain millimetrin apinan yläpuolella – ja sen vuoksi käyttäytyy kuin olisi senttimetrin sian alapuolella. Kulttuurin loukkaamattomuus kyseenalaistetaan, jolloin koko yhteiskuntaa uhkaa hidas, kollektiivinen itsemurha.

Aristoteleen kuvaus itsehillinnästä todellisena ”itsensä rakas­ta­mi­sena”[6] on ymmärrettävä tässä valossa. Itsehillinnän hyve suojaa sisäistä elämäämme ja myös yhteiskuntaa kaoottisilta ja tuhoavilta voimilta.

Itsehillinnän hyve on kuitenkin jotain vielä suurempaa. Sen mukana kulkee puhtauden hyve, jota Escrivá kutsuu ”rakastavan tahdon vakaaksi, myöntäväksi vastaukseksi”.[7] Puhtaus auttaa meitä unohtamaan itsemme ja keskittymään Jumalaan sekä muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa.

Puhtaus – radikaalina ja voimallisena epäitsekkyyden ilmauksena – auttaa johtajaa olemaan avoin muille ja palvelemaan heitä pelotta, laskelmoimatta ja iloisesti.


[1]. J. Pieper, Fortitude and Temperance, s. 63.

[2]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 113.

[3]. S. Covey, Tie menestykseen. 7 toimintatapaa henkilökohtaiseen kasvuun ja muutokseen, s. 159.

[4]. J. Pieper, Fortitude and Temperance, s. 82.

[5]. L. Tolstoi, Kreutzersonaatti, luku 13. Suom. Valto Kallama. Hämeenlinna: Karisto, 1959.

[6]. Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, IX, 8. Suom. Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 2005.

[7]. J. Escrivá, Christ is Passing By, nro. 25. New York: Scepter Publishers, 2002.