Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa II, luku 3

Itsehillintä (2/2)

Sydämen ja mielen herruus

Irtautuminen: hengen herruus

Itsehillintään kuuluu puhtauden hyveen lisäksi irtautumisen hyve – irtautuminen rahasta, vallasta, maineesta ja kaikesta maallisesta.

Nämä kaikki voivat olla hyviä asioita, mutta ne eivät sovi itseisarvoiksi tai päämääriksi sinänsä. Minusta tulee orja sille, jonka valitsen, ja elän sen menettämisen tai arvon alentumisen pelossa.

Irtautumisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olemmeko rikkaita vai köyhiä. Irtautuminen on hengen ominaisuus. Sitä voidaan harjoittaa myös kaikessa yltäkylläisyydessä.

Irtautumisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olemmeko rikkaita vai köyhiä.

Irtautumista, kuten kaikkia hyveitä, esiintyy hyvin yksilöllisissä johtajissa, miehissä ja naisissa, jotka eroavat mentaliteetiltaan, mieleltään ja temperamentiltaan, mutta ovat yhtä sisäisen suuruuden tavoitteen suhteen. Heidät on kaikki kutsuttu totaaliseen irtautumiseen. Fortune 500 -listan suuryrityksen toimitusjohtaja on kutsuttu siihen siinä missä fransiskaanikerjäläisvelikin. Tämä ei tarkoita toimistoon saapumista sandaaleissa, säkkikankaaseen pukeutuneena. Toimitusjohtajan kutsumus irtautumiseen on kuitenkin yhtä todellinen ja tärkeä.

Escriván mukaan irtautuminen ”ei ole huutavaa eikä näyttävää köyhäilyä, eikä sillä naamioida laiskuutta eikä laiminlyömistä. Sinun on pukeuduttava yhteiskunnallisen asemasi mukaisesti ottaen huomioon ympäristösi, perheesi ja työsi… Tee kaikki luonnollisesti, karttaen kummallisuuksia.”[1]

Pienistä säästöistä kertyy mahtava talous.

Irtautuminen on tavaroistamme huolehtimista, niiden korjaamista ja kunnostamista sekä hyödyntämistä loppuun saakka. Ollessaan Ranskan valtionvarainministeri Robert Schuman noudatti tiukkoja budjettiraameja auttaakseen maataan selviytymään toisen maailmansodan aiheuttamista talousrasitteista. Hän antoi esimerkin itse: iltaisin hän sammutti kaikki valtionvarainministeriön toimistojen ja käytävien valot. Viikonloppuisin hän matkusti junalla Pariisista kotiinsa Lorraineen varaamatta koko vaunua itselleen, vaikka hänellä oli siihen oikeus. Hän seisoi lippujonossa avain kuin kuka tahansa matkustaja. ”Ei väheksytä pieniä säästöjä”, hän sanoi. ”Pienistä säästöistä kertyy mahtava talous.”[2]

Irtautuminen, kuten puhtaus, on sydämen herruutta. Nämä ovat ne siivet, joilla johtajat nousevat korkeuksiin, kuten kotkat.

Aika lempeydelle, aika kiivaudelle

Itsehillintä pätee tunteidemme koko kirjoon, viha mukaan luettuna. Johtajat eivät menetä malttiaan liian helposti. He pysyvät rauhallisina jopa vaikeimmissa tilanteissa ja kohtelevat muita aina kunnioittavasti ja jopa lempeästi.

”Poliittisten väittelyjen kiihkeissä tunnelmissa Schumanin läsnäolo oli raikastavaa”, kirjoitti André Philip. ”Hän oli aina valmis keskustelemaan, hän suostutteli ja huomioi vastaväitteet aina yhtä rauhallisesti ja kohteliaasti. Hän ei koskaan ollut sivistymätön, ei koskaan argumentoidessaan liioitellut, ei koskaan korottanut ääntään.”[3]

Jos harjoitat lempeyttä, jopa kiivaimmat vastustajasi alkavat kuunnella sinua, vaikkakin vastahakoisesti. Ihmiset myös suhtautuvat sinuun ystävällisesti, mikäli vastaat heidän heikkouksiinsa ja virheisiinsä rakkauden hengessä annetuin objektiivisin neuvoin etkä vihaisesti tuomiten.

Vaikka sana ”viha” tuo mieleen kostonhimoisen raivon, joka on ehdottomasti tuomittavaa, on olemassa oikeudenmukaista vihaa – esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden vallitessa. Jeesus osoitti pyhää vihaa ajaessaan rahanvaihtajat ruoskalla ulos temppelistä.

Robert Schuman, joka oli temperamentiltaan rauhaa rakastava mies, ärähti ja näytti kyntensä Ranskan tasavallan yritykselle lakkauttaa uskonnonopetus Alsacessa ja Lorrainessa, jotka oli vastikään palautettu Ranskan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Schuman oli tuolloin vasta nuori edustaja, mutta hän nousi ja jyrisi: ”Sekularisoidut koulut ovat juoni kristinuskon poistamiseksi Ranskasta. Emme hyväksy sitä.” Hallitus vetäytyi ehdotuksestaan pikaisesti.

”Itsehillintä” epäoikeudenmukaisuuden vallitessa on usein naamioitunutta pelkuruutta.

Oikeudenmukainen viha on symbioottisessa suhteessa rohkeuteen, mutta ”itsehillintä” epäoikeudenmukaisuuden vallitessa on usein naamioitunutta pelkuruutta. Rauhantahtoisuus on näinä aikoina hyvinkin suotavaa ja kiitettävää, mutta pelkuruus epäoikeudenmukaisuuden edessä voi johtaa kaikenlaiseen pahuuteen.

Kiitollisuus vs. kateus

Kateus on johtajuuden kompastuskivi. Se saa ihmiset käyttäytymään pikkumaisesti, epäystävällisesti ja toisinaan uskomattoman alhaisesti.

Johtajat harjoittavat kiitollisuuden hyvettä, joka on kateuden vastakohta.

Kateus ei ole sitä, että haluan omistaa yhtä paljon kuin naapurini tai olla yhtä lahjakas kuin hän. Tällainen halu ja pyrkimys voi olla terveellistäkin ja on usein merkki taipumuksesta johtajuuteen. Kateus on jotain muuta. Se on katkeraa ja pahantahtoista, se toivoo naapurinsa epäonnistumista. Se saastuttaa helposti, sen myrkky on väärä viha. Sen juuret elävät usein alemmuuskompleksin syvyyksissä.

Kateus on seurausta pikkusieluisuudesta. Kateellinen ihminen uskoo, että maalliset hyvät (aineelliset, kulttuuriset, henkiset) ovat rajallisia eikä niitä riitä kaikille.

Kateudelle ei ole tilaa johtajan sydämessä. Johtajat harjoittavat kiitollisuuden hyvettä, joka on kateuden vastakohta. He sanovat ”kiitos” ja palkitsevat muiden hyvät teot.

Studiositas vs. curiositas

Johtajat ovat opinhaluisia, eivät uteliaita. Latinan sanat studiositas ja curiositas viittaavat terveelliseen ja epäterveelliseen tiedonhaluun, tässä järjestyksessä. Studiositas on halu tietää voidakseen ymmärtää todellisuuden ja asioiden luonteen. Curiositas on halu tietää vain sen tuoman nautinnon vuoksi. Tässä mielessä se edustaa eräänlaista henkistä promiskuiteettia. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva kutsui vääränlaiselle uteliaisuudelle antautuneita intellektuelleja ”kaikkitietäviksi sensualisteiksi”.

Johtajat ovat opinhaluisia, eivät uteliaita.

Johtajat pyrkivät parantamaan sivistyneisyyttään. Todellinen sivistyneisyys on paljon enemmän kuin pinnallista tietämystä monesta asiasta. Pedanttisuus, ulkoluku ja turha uutuudellisuus ovat hyödyttömiä. Tarvitsemme tietenkin tietoa, mutta meidän on myös tiedettävä, mitä sillä tehdään. Tarvitsemme aikaa pohdinnalle. Tarvitsemme moraalisen viitekehyksen antamaan suuntaa ja järjestys irrallisille faktoille ja ajatuksille. Meidän on opittava erottamaan totuuden ja kauneuden lehdet valheen ja järjettömyyden silpusta. Tätä on studiositas, ei curiositas.

Johtajat eivät lue mitä tahansa kirjoja tai lehtiä, eivätkä katso mitä tahansa elokuvia tai kuuntele mitä tahansa musiikkia. He ovat tietoisia ihmispersoonansa arvosta, he suodattavat pois kaiken moraalisesti kyseenalaisen ja täyttävät sydämensä ja mielensä kaikella hyvällä ja jalolla. Heillä on suunnitelma oman itsensä ja seuraajiensa persoonallisuuden rakentamiseksi. He tietävät, että se vaatii valikointia, ja tämä tarkoittaa itsehillinnän hyveen harjoittamista.

Lopuksi

Jos emme harjoita itsehillintää, halumme palvella kuihtuu pian olemattomiin. Nautintojen ja omaisuuden sokaisemina emme enää näe lähimmäistämme emmekä enää ajattele jaloja hankkeita, koska jaloutta ei ole meissä itsessämme enää jäljellä.

On selvää, että meidän on opittava sanomaan ”ei” kaikelle alhaiselle ja joutavalle. Mutta tarina ei pääty tähän. Meidän tulee sanoa ”kyllä” kaikelle, mikä on totta ja kaunista – tätä vaatii myös suurisieluisuus. Itsehillintä on kaukana kitsastelusta ja puritaanisuudesta – se on elinehto sille sielun elinvoimaisuudelle, jota kutsutaan suurisieluisuudeksi.


[1]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 122.

[2]. Ks. R. Lejeune, Robert Schuman, Père de l’Europe, luku 13.

[3]. Ks. R. Lejeune, Robert Schuman, Père de l’Europe, Esipuhe 2.