Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa III, luku 4

Johtajan mieli, tahto ja sydän

Hyve on ihmismielen, tahdon ja myös sydämen kyky.
— Johannes Paavali II

Aretologia on antropologinen tiede, jossa ihmistä tarkastellaan kokonaisvaltaisena olentona. Sen lisäksi, että se selittää hyveitä, se auttaa vakiinnuttamaan niitä ihmisissä vahvistamalla järkeä, tahtoa ja sydäntä.

Inhimilliset hyveet syntyvät harjoittamalla tahtoa. Ne ovat kuitenkin sidoksissa myös järkeen viisauden ansiosta, joka on sekä intellektuaalinen että moraalinen hyve. ”Vain hän, joka tietää mitä asiat ovat ja mihin ne asettuvat, voi tehdä hyvää”, sanoo Pieper.[1]

Juutalais-kristillinen traditio toi hyveoppiin uuden elementin – sydämen. ”Kun pyhissä kirjoituksissa puhutaan sydämestä, kysymyksessä ei ole ohimenevät tunteet, ilot eikä surut. Sydämellä tarkoitetaan sitä persoonaa, joka suuntaa koko olemuksensa – sielunsa ja ruumiinsa – kohti hyvänä pitämäänsä asiaa. Jeesuskin sanoi: ’Siellä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.’ … Kun puhutaan ihmisen sydämestä, ei viitata vain tunteisiin, vaan koko ihmispersoonaan.” Sydän on ”ihmisen ajatusten, sanojen ja tekojen yhteenveto, lähde, ilmaisu ja lopullinen perusta. Ihmisen arvo määräytyy hänen sydämensä suuruuden mukaan, niin sanoaksemme.”[2]

Toisin kuin mieli ja tahto, sydän ei ole ihmishengen ominaisuus, vaan ominaisuuksien kokonaisuus. Se on ilmaus, joka viittaa koko persoonaan, ihmiseen itseensä. Sydän ei ainoastaan tunne, vaan myös tietää ja tahtoo. Näin järki ja tahto yhtyvät sydämessä.

Viisauteen tarvitaan muutakin kuin logiikkaa ja tieteellistä dataa.

”Järkemme ei ole vain jokin abstrakti kone; se on osa meitä, ja sydän on yhtä tärkeä kuin järki, tai tarkemmin, järki ei ole mitään ilman sydäntä”, kirjoittaa Jérôme Lejeune.[3] Viisauteen tarvitaan muutakin kuin logiikkaa ja tieteellistä dataa. ”Todellisuus on palkinto, jonka vain korkein kognition muoto – näkeminen, intuitio, kontemplaatio – voi saavuttaa”, sanoo Pieper.[4]

Viisautta kutsutaan joskus sydämen tiedoksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että rakkaus – passioista korkein – valaisee järkemme palvelemaan rakkaitamme paremmin.

Rakkaus voi olla sokeaa, mutta – paradoksaalisesti – se teroittaa näkökykyämme, moraalisen oivaltamisen valmiuttamme. 1990-luvun alussa tapasin amerikkalaisen diplomaatin, joka oli työskennellyt Ronald Reaganille ja joka nyt toimi Radio Free Europe/Radio Libertyn Moskovan yksikön johtajana. Hän rakasti venäläisiä – heidän kulttuuriaan ja elämänmuotoaan – niin paljon, että oli jatkuvasti kehittelemässä uusia ideoita Venäjän auttamiseksi sen tulevaisuuden rakentamisessa.

Rakkaus voi olla sokeaa, mutta – paradoksaalisesti – se teroittaa näkökykyämme, moraalisen oivaltamisen valmiuttamme.

Eräs eurooppalainen suuryrityksessä työskentelevä liikemies, joka osallistui Virtuous Leadership -seminaariini, taas kertoi, että viiden vuoden Venäjällä asumisen jälkeenkään hän ei yksinkertaisesti tiennyt, ”mitä näiden ihmisten kanssa tulisi tehdä”. Tämä yritysjohtaja oli hyvä mies, mutta koska hän ei rakastanut venäläisiä, hänen järkensä ei kyennyt kehittämään positiivisia ideoita siitä, ”mitä näiden ihmisten kanssa tulisi tehdä”.

Järki ei ole tietokone; se on osa meitä, jotain sydämeen juurtunutta. Tahto ei sekään ole mikään turboreaktori. Tahdonvoima ei synny yksin itsekurista vaan myös moraalisesta tunnosta, jonka juuret ovat sydämessä ja joka versoaa hyveellisenä toimintana. Hyvän tunto herättää viisauden; kunnian tunto herättää rohkeuden; häpeän tunto herättää itsehillinnän; myötätunto herättää oikeudenmukaisuuden; kauneuden tunto herättää suurisieluisuuden; Jumalan ja ihmisen tunto herättää nöyryyden.

Hyveiden eläminen edellyttää tahdon harjoittamista, mutta todelliseen suuruuteen vaaditaan muutakin kuin vain itsekuria. Meidän tulee vaalia sydäntämme ja siellä itävää hyveen siementä. Saksalainen filosofi Dietrich von Hildebrand puhuu arvojen keskinäisestä kosketuksesta sydämessä: ”Hyvyyden sisäinen arvokkuus, sen luontainen kauneus, koskettaa nöyrän ihmisen sydäntä ja ilahduttaa häntä.”[5]

Johtajien on tapana kontemploida sankarien elämässä sitä, mikä on hyvää, suurta ja jaloa, sillä todellisen kauneuden näkeminen, kuten Platon sanoo, antaa sielulle siivet.[6]

Hyveiden eläminen edellyttää tahdon harjoittamista, mutta todelliseen suuruuteen vaaditaan muutakin kuin vain itsekuria.

Hildebrand kirjoittaa: ”Aina kun kauneuden, hyvyyden tai pyhyyden säde haavoittaa sydäntämme, aina kun unohdamme itsemme todellisen arvon kontemplaation rauhassa … kyseinen arvo voi läpäistä meidät kokonaan ja kohottaa meidät itsemme yläpuolelle.”[7]

Olemme kaikki tavanneet ihmisiä, jotka kohdattuaan poikkeuksellista hyvyyttä, kauneutta tai pyhyyttä, ovat antaneet radikaalin vastauksen, johon kuuluu usein kokonaisvaltainen elämänmuutos, eräänlainen kääntymys. Ivan Lupandin, venäläinen fyysikko, josta myöhemmin tuli filosofian professori, kertoi minulle kuinka Ivan Denisovitshin päivä – Aleksandr Solzhenitsynin kuvaus erään yksinkertaisen talonpojan koettelemuksista Siperian vankileirillä – oli vaikuttanut häneen. Hildebrandin sanoin hän tunsi tulleensa hyvyyden haavoittamaksi – Ivan Denisovitshin hyvyyden, hänet luoneen kirjailijan ja tämän moraalisen näön haavoittamaksi. Solzhenitsynin kynässä oli ollut voimaa, sillä Lupandin tunsi olevansa velvoitettu tekemään selkeän ratkaisun hyvän ja pahan välillä. Hän muistaa elävästi päivän, jolloin hän muutti elämänsä valitsemalla hyvän: 26. kesäkuuta 1975.

Myös isä Guy Barbier, yksi katolisen kirkon johtohahmoista Suomessa ja Virossa, ”haavoittui hyvyydestä”. Hän oli 20-vuotias ja vielä maallikko, kun natsit pidättivät hänet Ranskassa ja lähettivät hänet töihin Leipzigiin sotatarviketehtaalle. Hänen onnistui ottaa yhteyttä Ranskan maanalaiseen vastarintaliikkeeseen. Gestapo kuitenkin sieppasi viestit ja pidätti hänet. Monet vankilat ja keskitysleirit, kuten Dachau ja Buchenwald, tulivat tutuiksi. Viimein puolen vuoden jälkeen Tshekkoslovakiassa hän sairastui vakavasti. Kivut olivat niin ankarat, että hän uskoi kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Mutta kaksi venäläistä sotavankia ottivat tehtäväkseen hoitaa häntä. He osoittivat suurta epäitsekkyyttä, sillä he joutuivat itsekin todelliseen vaaraan. Hänen tilansa oli ollut toivoton, mutta miehet hoitivat hänet terveeksi. Barbier ei koskaan unohtanut näitä kahta venäläistä sotavankia: heidän uhrauksessaan hän löysi kutsumuksensa pappeuteen.

Nöyrä sydän on hyveen lähtökohta. Nöyrä ihminen janoaa hyvettä. Hänen täytyy vahvistaa tahtoaan voidakseen kanavoida jalot aikomukset teoiksi, eikä hän saa pelätä inhimillisiä passioita.

Johtajat eivät pyri tukahduttamaan passioitaan, vaan pikemminkin toimivat harmoniassa niiden passioiden kanssa, joita haluavat jalostaa.

Sydän ei sisällä ainoastaan arvoja ja omatuntoa vaan myös passioita eli mielihaluja, jotka ovat luonnollinen osa ihmisen psyykettä ja joita ilman ei ole inhimillistä erinomaisuutta. Ihmiset, jotka kärsivät vakavista tunne-elämän häiriöistä tai puritaanisesta passiokammosta, ovat epäedullisessa asemassa moraalisen täydellisyyden saavuttamisen suhteen.

Toimiessaan positiivisessa vuorovaikutuksessa järjen ja tahdon kanssa, inhimilliset passiot tukevat hyveiden kehittymistä. Järkensä avulla johtajat arvostavat niitä passioita, jotka tukevat myönteisesti heidän luonteensa kehittymistä; tahtonsa avulla he ravitsevat näitä passioita ja puristavat niistä tekojen nektaria, mutta arvottomia passioita he eivät kuuntele.

Fyysisen vetovoiman asteelle jäänyt ”rakkaus” on yhtä pysyvää kuin hyvä ruoansulatus.

Ainoastaan järjen ja tahdon tahtiin soivat passiot voivat olla aitoja sydämen, koko ihmisen passioita. Tällaisista passioista tulee sydämen kypsiä ja vakaita impulsseja, ja ne auttavat meitä kasvamaan. Esimerkiksi rakkauden tunteesta tulee kypsä ja vakaa vain, jos se perustuu vapaaseen ja perehtyneeseen päätökseen rakastaa, joka on ymmärrettävä vapaana sitoutumisena uhraukseen rakastettunsa vuoksi. Fyysisen vetovoiman asteelle jäänyt ”rakkaus” on yhtä pysyvää kuin hyvä ruoansulatus.

Rakkautta ei pidä sekoittaa sentimentaalisuuteen. Edellisen perusta on sitoutunut päätös rakastaa toista ihmistä sekä myötä- että vastoinkäymisissä; jälkimmäisen perusta on kihelmöivän lämpöiset tunteet niin kauan kuin niitä riittää. Sentimentaalinen henkilö on valmis palvelemaan, kunhan tunne-elämän perhoskiintiö täyttyy.

Sentimentaalinen pomo antaa usein työntekijöille sitä, mitä he eivät ole pyytäneet, ja evää heiltä sen, mitä he oikeasti tarvitsisivat. Hän järjestää toimistokekkereitä ja henkilökunnan virkistyspäiviä todistaakseen anteliaisuutensa, mutta ei ojenna heitä, koska se tuntuisi kurjalta. Hän itse ei kestä ajatusta vastakkainasettelusta. Hän on tosiasiassa työntekijöidensä palvelemiseen kykenemätön pelkuri. Sentimentaalisuus on muka-rakkautta.

Järki, tahto ja sydän yhdistyvät ihmispersoonassa saumattomasti. Yhtä ei voi erottaa muista aiheuttamatta suurta vahinkoa kaikille kolmelle.

Järki, tahto ja sydän yhdistyvät ihmispersoonassa saumattomasti. Yhtä ei voi erottaa muista aiheuttamatta suurta vahinkoa kaikille kolmelle. Rationalistit korottavat järjen muiden yläpuolelle, voluntaristit tahdon ja sentimentalistit sydämen. Nämä luonnottomat yksipuolistamiset turmelevat koko ihmispersoonan ja tekevät hänestä onnettoman, ammatillisesti epäpätevän ja sosiaalisesti kömpelön. Älä lankea niiden viehätykseen, vaan vaadi hyveen antropologista ykseyttä – eli järjen, tahdon ja sydämen ykseyttä.

Järki, tahto ja sydän nimittäin mahdollistavat kolme asiaa, joita ilman hyveissä kasvaminen on mahdotonta: 1) hyveen kontemplaation sen sisäisen kauneuden käsittämiseksi ja janoamiseksi (sydämen asia), 2) tottumukseen perustuvan hyveellisen toiminnan (tahdon asia) ja 3) kaikkien hyveiden samanaikaisen harjoittamisen viisauden viitekehyksessä (järjen asia).


[1]. J. Pieper, Prudence, s. 25.

[2]. J. Escrivá, Christ is Passing By, nro. 164.

[3]. Ks. C. Lejeune, Life is a Blessing: A Biography of Jérôme Lejeune, s. 31.

[4]. J. Pieper, Happiness and Contemplation. South Bend, IN: Saint Augustine Press, 1998, s. 69.

[5]. D. von Hildebrand, Transformation in Christ. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 2001, s. 155.

[6]. Platon, Faidros, 249d.

[7]. D. von Hildrebrand, Transformation in Christ, s. 231.