Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content

Kirjoittajan esipuhe

Eräs kohtaaminen, yhtä kaunis kuin odottamaton, palaa mieleeni pohtiessani ihmissydämen suuruutta, joka on johtajuuden sine qua non ja josta tämä kirja kertoo.

Se tapahtui bussimatkalla Pietarista Helsinkiin eräänä hyytävän kylmänä talviaamuna 1992 pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Entinen Neuvostoliitto eli luhistuvan tuotannon, räjähdysmäisesti nousevan inflaation ja synkkien työttömyyslukujen aikaa. Iäkkäämmillä venäläisillä oli erityisen tukalat oltavat inflaation syötyä heidän alun perinkin riittämättömät eläkkeensä. Moni joutui selviytyäkseen tonkimaan roskiksia tyhjien pullojen toivossa.

Bussin matkatessa kohti Suomea häkellyin kontrastista, joka vallitsi ohikiitävien Venäjänmaan kauniiden talvimaisemien ja bussin sisällä vallitsevan ahdistavan henkisen ilmapiirin välillä.

Edessäni istuva matkustaja oli humalassa. Hän vaikutti olevan jonkinlaisessa horrostilassa.

Oikeallani istuva matkustaja kaiveli takintaskuaan ja löysi etsimänsä, rypistyneen tupakka-askin. Hän viihdytti (tai kiusasi) minua tarinoilla tuhlatusta viikonlopusta samalla kun marisi sitä, ettei voinut pistää palamaan.

Hänen suureksi helpotuksekseen bussi piti pysähdystauon Viipurin juna-aseman vieressä. Viipuri oli viimeinen kaupunki ennen Suomen rajaa. Aamuaurinko valaisi kauniisti vastasatanutta lunta, joten päätin uhmata pakkasta ja tutkiskella aseman ympäristöä.

Törmäsin eräällä kujalla naiseen, joka tutki jätteitä ja etsi jotain myytäväksi taikka pantattavaksi kelpaavaa. Löysin taskustani muutaman ruplan. ”Babushka, ota nämä.” Hän katsoi minua silmiin ja hymyili leveästi; hän oli nuorempi kuin miltä näytti. En halunnut myöhästyä bussista, joten palasin pikaisesti asemalle.

Juuri kun olin nousemassa kyytiin, kuulin takaani ääntä. Käännyin ympäri. Nainen, johon olin törmännyt, oli kiirehtinyt perääni. Hymyillen hän ojensi minulle kukkakimpun. Otin sen vastaan. Hän lähti sanomatta mitään sen kummempaa.

Ylitimme rajan, ja Venäjä jäi taaksemme. Nojasin penkkiini, suljin silmäni ja kuvittelin, kuinka nainen oli ostanut kukat rahoilla, joita hän niin kipeästi tarvitsi itse ja vielä ilman mitään takeita siitä, että hän edes löytäisi minua. Hänen täydellinen epäitsekkyytensä, hänen sydämensä anteliaisuus – ne täyttivät minut ihailulla. Minut valtasi ilo, syvä rakkaus elämään, halu kääntyä, puhdistaa sydämeni, olla parempi ihminen.

Ei ole epätavallista, että kohdatessaan hyvyyttä sielu kohoaa lentoon ikään kuin se olisi saanut siivet.

Tässä kirjassa ja johtajuusseminaareissani, joihin osallistuu sekä miehiä että naisia hyvin erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista, pyrin antamaan jotain siitä, mitä Viipurin vanha nainen opetti minulle. Olen äärettömän iloinen nähdessäni, että lukijoissani, oppilaissani ja koulutusohjelmaani osallistujissa syttyy uudistunut halu kasvaa jokapäiväisessä klassisten inhimillisten hyveiden harjaantumisessa. Kun heille valkenee, että johtajuus merkitsee palvelemista tai (sanoaksemme) teoissa näkyvää hyvettä, aistin heidän sielujensa kohoavan lentoon.