Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa V, luku 1

Kristillisen elämän vaikutus (1/2)

…sinä ja minä ja me kaikki voimme olla varmoja siitä, ettei mikään tee persoonallisuutta täydellisemmäksi kuin kosketus armoon.
— Josemaría Escrivá, Furrow, nro. 443

Luonnolliset hyveet ovat yleispäteviä, ne pätevät aina ja kaikkialla. Antiikin kreikkalaiset, kiinalaiset, japanilaiset, roomalaiset ja juutalaiset kaikki opettivat niitä. Itse asiassa ei löydy sellaista kulttuuria, joka ei tavalla tai toisella tunnusta hyveiden arvoa.

Luonnolliset hyveet ovat yleispäteviä, ne pätevät aina ja kaikkialla.

Viisauden kirjassa, joka kirjoitettiin 150 vuotta ennen Kristusta, sanotaan: ”Vanhurskaus opettaa ihmisille itsehillinnän ja viisauden, oikeudenmukaisuuden ja rohkeuden, jotka ovat elämässä ihmiselle hyödyllisemmät kuin mikään muu.”[1] Tämä vanhatestamentillinen viittaus neljään kardinaalihyveeseen osoittaa, että inspiroidun tekstin juutalainen kirjoittaja ammensi myös kreikkalaisesta viisaudesta.

Kristinuskossa inhimillisten hyveiden arvo nostetaan kuitenkin vieläkin korkeammalle. Jeesus Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Kristuksen jumaluus ei mitätöinyt hänen ihmisyyttään. Päinvastoin hän omisti inhimilliset hyveet täydellisesti.

Kristittyjen johtajien haaste – ja sen on suuri – on ”saavuttaa aikuisuus, Kristuksen täyteyttä vastaava kypsyys”.[2] He pyrkivät tähän omaksumalla heidän Mestarinsa hyveet, sekä inhimilliset että jumalalliset. He saavuttavat kypsyyden ja voiman luonnollisten hyveiden (jotka hankitaan omin ponnisteluin) ja yliluonnollisten hyveiden (jotka Jumala vuodattaa heidän sieluunsa) välisestä synergiasta.

Ennen luonnollisten ja yliluonnollisten hyveiden välisen suhteen tarkastelua on mainittava vielä jotakin kristityn johtajan erityisasemasta.

Kristityn johtajan erityisasema

Uskonnollisesta tai filosofisesta vakaumuksestaan riippumatta kaikki johtajat tuntevat luonnollisen moraalilain äänen, joka kehottaa heitä tekemään hyvää ja karttamaan pahaa. Johtajat ovat tietenkin pahoille taipumuksille alttiita siinä missä muutkin. He kuitenkin tietävät, että säännöllisellä hyveen harjoittamisella he voivat vahvistaa luonnettaan ja voittaa heikkoutensa.

Vanhan testamentin ilmoituksen ansiosta juutalaiset ja kristityt johtajat ovat jopa viisaampia kuin viisaimmat antiikin filosofit. He tietävät, että luonnollinen moraalilaki tulee Luojalta, joka on kirjoittanut sen jokaiseen ihmissydämeen. He ymmärtävät, että taipumus pahaan on perisynnin karvas hedelmä, joka mysteerisellä tavalla periytyi koko ihmiskunnalle.

Kristityt johtajat tietävät Uuden testamentin ja kirkon tradition kautta sen, että kasteessa Pyhä Henki vuodattaa heidän sieluunsa kallisarvoisen yliluonnollisen lahjan, joka koostuu kolmesta elementistä – pyhittävästä armosta,*[3] uskon, toivon ja rakkauden teologisista hyveistä**[4] ja Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta.***[5]

Kristityt johtajat myös tietävät, mikä on Kristuksen tahto heidän elämälleen: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on täydellinen.”[6] He muistavat Pyhän Hengen sanat: ”Jumalan tahto on, että te pyhitytte.”[7] Kristinusko antaa meille täydellisyyden tavoittelemisen korkeimman motivaation ja paljastaa sen lopullisen syyn – pyhyyden saavuttamisen, joka on sekä luonnollinen että yliluonnollinen prosessi ja Jumalan tahto meille jokaiselle.

Kristityillä johtajilla on inhimillisen ja jumalallisen täydellisyyden esikuva.

Kristityillä johtajilla on inhimillisen ja jumalallisen täydellisyyden esikuva – Jeesus Kristus. Maria, hänen äitinsä, seuraa Poikaansa niin uskollisesti ja samaistuu häneen niin läpikotaisesti, että Dante kutsuu häntä vaikuttavasti ”hänen Poikansa tyttäreksi”. Marian täydellinen omistautuminen Jeesukselle tekee hänestä esikuvan kaikille kristityille kaikissa tilanteissa.

Jos johtaminen merkitsee muiden palvelemista itseään säästämättä, Kristuksen uhrauksen on oltava jokaisen johtajan inspiraation lähde. Pyhä ehtoollinen, joka on tämän uhrin muistoateria ja jossa Kristus on aivan erityisellä tavalla läsnä, auttaa johtajia kasvamaan palvelemisen hyveessä.

Johtajat turvautuvat erityisesti rukoukseen. Karl von Habsburg, Itävalta-Unkarin keisari, ei koskaan tehnyt tärkeää päätöstä ennen ”sen rukoilemista”, kuten hän tapasi sanoa ja tarkoitti siitä keskustelemista Jumalan kanssa. Stolypin, Schuman, Lejeune ja Reagan olivat kaikki rukouksen miehiä.

Kun Corazon Aquinolta kysyttiin 1993 haastattelussa, minkä ominaisuuksistaan hän toivoisi näkevän hänen seuraajallaan Filippiinien presidenttinä, hän vastasi heti: ”Rukouksen tottumuksen… Maailman johtajien tulisi rukoilla – jo yksin niiden vuoksi, jotka kantavat heidän päätösvaltansa seuraukset, traagisimmatkin.”[8]

Rukouksessa johtajat saavat valoa viisaisiin päätöksiin ja voimaa rohkeisiin tekoihin. Stolypin aavisti, että hänet luultavasti tapettaisiin hänen uskomustensa vuoksi (hän oli oikeassa). Hän sanoi: ”Tarjoan joka aamu tulevan päivän Jumalalle niin kuin se olisi viimeiseni… Illalla kiitän Jumalaa siitä, että hän lahjoitti minulle vielä yhden.”[9]

Rukouksessa johtajat oppivat tulkitsemaan Jumalan kaitselmuksen heille lähettämiä merkkejä: ”olen elämässäni vankeusvuosista alkaen”, kirjoittaa Aleksandr Solzhenitsyn, ”tottunut tuntemaan tuon ohjaavan käden, tuon erittäin valoisan minusta riippumattoman mielekkyyden. En ole aina onnistunut ymmärtämään elämäni hypähtelyjä ajoissa ja kaukaa harkittuun merkitykseen nähden. Mutta myöhemmin tapahtuneen todellinen järkevyys on varmasti paljastunut minulle, ja – minä olen osannut vain mykistyä hämmästyksestä. Monia asioita elämässäni olen tehnyt asettamani päätavoitteen vastaisesti, ymmärtämättä oikeaa tietä, ja aina Jokin on oikaissut minua. Se on käynyt minun kohdallani niin totunnaiseksi, niin luotettavaksi, että minun tehtäväkseni on jäänyt vain: mahdollisimman oikein ja nopeasti ymmärtää elämäni jokainen suuri tapahtuma.”[10]

Rukouksessa johtajat puhdistavat motiivinsa, vahvistavat arvonsa ja kontemploivat Kristusta, jonka elämän he uskovat olevan oman elämänsä kanssa intiimissä yhteydessä. Hänessä he löytävät kohtalonsa ja kutsumuksensa ja tulevat syvästi tietoisiksi vahvuuksistaan ja heikkouksistaan.

Kristityllä johtajalla on etulyöntiasema – hän tietää, että hänen kutsumuksensa on pyhyys, hänen mallinsa on Kristus ja hänen käytössään ovat rukous ja sakramentit, joiden kautta hänellä on tie uskon, toivon ja rakkauden yliluonnollisiin hyveisiin.

Kristillisen johtajuuden inhimillinen perusta

Kristityt johtajat eivät tyydy vain luonnolliseen täydellisyyteen. Heillä on silmissään vielä korkeampi päämäärä – pyhyys. Vähempi ei kelpaa. Tavoitteen onnistuminen edellyttää yliluonnollisten hyveiden, uskon, toivon ja rakkauden, apua.

Tämä ei merkitse luonnollisten hyveiden väheksymistä. Luonnolliset hyveet muodostavat yliluonnollisten hyveiden perustan. Jos en itse pyri jalostamaan suurisieluisuutta ja viisautta, teologiset hyveet, usko, toivo ja rakkaus, eivät maagisesti astu kehään ja taio minusta suurisieluista ja viisasta. Jos annan periksi pelkuruudelle, kohtuuttomuudelle tai egoismille, en voi olettaa teologisten hyveiden puuttuvan peliin ja tekevän minusta rohkeaa, kohtuullista ja oikeudenmukaista.

Uskonnollisuus ei voi korvata luonnollisten hyveiden harjoit­tamista.

Uskonnollisuus ei voi korvata luonnollisten hyveiden harjoit­tamista.

Escriván mukaan ”on monia kristittyjä, jotka seuraavat Kristusta huumautuneina hänen jumalallisuudestaan, mutta unohtavat hänen ihmisyytensä. He epäonnistuvat yliluonnollisten hyveiden harjoittamisessa – huolimatta kaikesta hurskauden ulkonaisesta kömpelyydestä – sillä he eivät tee mitään hankkiakseen inhimillisiä hyveitä.”[11]

Inhimillisten hyveiden korvaamattomuus oli Escriván opetuksen ydintä. Hän kirjoitti: ”Jos otamme vakavasti vastuumme Jumalan lapsina, Hän haluaa meidän olevan aidosti ihmisiä, joiden pää koskettaa taivasta mutta joiden jalkojen tulee seistä lujasti maan päällä. Kristittyinä elämisen hintana ei ole luopuminen ihmisyydestä, eikä kristillisyys myöskään merkitse, että lakattaisiin ponnistelemasta niiden hyveiden saavuttamiseksi, joita monilla on vaikka he eivät tunnekaan Kristusta. Jokaisen kristityn hintana on sen sijaan Herramme lunastusveri. Korostan uudelleen: hän haluaa meidän olevan sangen inhimillisiä ja sangen jumalallisia. Joka päivä meidän on tehtävä kaikkemme kulkeaksemme hänen jäljissään, joka on perfectus Deus, perfectus homo.”[12]


[1]. Viis. kirj. 8:7.

[2]. Ef. 4:13.

[3]* ”Pyhittävä armo on pysyvä lahja, yliluonnollinen luja taipumus, joka täydellistää sielun antaakseen sille kyvyn elää Jumalan kanssa ja toimia hänen rakkautensa mukaisesti” (Katolisen kirkon katekismus [KKK], 2000).

[4]** Uskoa, toivoa ja rakkautta kutsutaan jumalallisiksi hyveiksi, koska niillä on välitön suhde Jumalaan. Uskon kautta uskomme Jumalaan ja uskomme kaiken, mitä hän on meille sanonut ja ilmoittanut. Toivon kautta kaipaamme iankaikkista elämää ja luotamme Jumalan apuun sen saadaksemme. Rakkauden kautta rakastamme Jumalaa hänen itsensä tähden yli kaiken, ja rakkaudesta häneen rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme. ”Jumalalliset hyveet ovat kristityn moraalisen toiminnan perusta, sielu ja tuntomerkki. Ne muokkaavat ja elävöittävät kaikkia moraalisia hyveitä. Jumala vuodattaa ne uskovien sieluihin, jotta he saisivat kyvyn toimia hänen lapsinaan ja ansaita iankaikkisen elämän.” (KKK, 1813, vrt. 1812–1829.)

[5]*** ”Pyhän Hengen seitsemän lahjaa ovat viisaus, ymmärrys, neuvo, voima, tieto, hurskaus ja jumalanpelko… Ne ovat pysyviä valmiuksia, jotka saavat ihmisen alttiisti noudattamaan Pyhän Hengen kehotuksia.” (KKK, 1830–1831, vrt. Jes. 11:1–2.)

[6]1. Matt. 5:48.

[7]2. 1. Tess. 4:3.

[8]. C. Aquino, puhe kansainväliselle opiskelijakongressille UNIV:lle Roomassa maaliskuussa 1993.

[9]. Ks. S. Rybas, Stolypin, Moskova: Molodaya Gvardia, 2004, s. 226.

[10]. A. Solzhenitsyn, Puskipa vasikka tammeen, s. 72.

[11]. J. Escrivá, Furrow, nro. 652.

[12]. J. Escrivá, Jumalan ystäviä, nro. 75.