Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa V, luku 1

Kristillisen elämän vaikutus (2/2)

Yliluonnollisten hyveiden vaikutus

Luonnolliset hyveet muodostavat yliluonnollisten hyveiden perustan, joskin jälkimmäiset vahvistavat edellisten harjoitusta ja korottavat niitä.

Johtajat eivät voi saavuttaa luonnollista täydellisyyttä ilman jumalallisen armon apua. Perisynnin aiheuttama sekaannus ihmisluonnossa on niin raju, että ilman jumalallista armoa mitkään hyveet tai taidot eivät saata heitä perille erinomaisuuteen. Ainoastaan sieluun vuodatettu armo voi parantaa ihmisen haavoitetun luonnon ja antaa toivoa lopulliseen erinomaisuuteen yltämisestä.

On kuitenkin olemassa tavallista luonnollista täydellisyyttä korkeampi ulottuvuus. Sitä kutsutaan kristilliseksi täydellisyydeksi. Luonnollinen täydellisyys kutsuu esiin ne luonnolliset hyveet, jotka koskettavat meitä ihmisinä, kun taas kristilliseen täydellisyyteen kuuluu myös uskon, toivon ja rakkauden yliluonnolliset hyveet, jotka koskettavat meitä Jumalan lapsina.

Usko, toivo ja rakkaus sekä rakentuvat inhimillisille hyveille että rakentavat niitä, viisaus mukaan luettuna. Yliluonnolliset hyveet korottavat, vahvistavat ja muokkaavat luonnollisia hyveitä.

Seuraavaksi esitetään (ei suinkaan kattava lista) esimerkkejä siitä, miten teologiset hyveet suhteutuvat puhtaasti inhimillisiin hyveisiin ja rikastuttavat sekä uudistavat niitä.

Yliluonnolliset hyveet korottavat, vahvistavat ja muokkaavat luonnollisia hyveitä.

Kristillinen suurisieluisuus, joka on uskon, toivon ja rakkauden täyttämää luonnollista suurisieluisuutta, avaa kristityn johtajan sydämen ja auttaa häntä vastaamaan kutsumukseensa avokätisesti. Suuruuden kaipuu, joka kaikuu nuoruudesta, vain vahvistuu hänen astuessaan yliluonnolliseen aikuisuuteen. Psalmin sanoin hän ”elpyy nuoreksi niin kuin kotka”.[1]

Kristillistä suurisieluisuutta ei voi aliarvioida. Esimerkiksi Eurooppaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei välttämättä olisi ilman erästä 500-luvulla elänyttä Benediktus-nimistä italialaismunkkia. Benediktus syntyi hyvin korruptoituneeseen maailmaan, ja Rooman läntisen valtakunnan tuhon ja lukuisten barbaari-invaasioiden jälkeen hän piti Eurooppaa uhkaavia haasteita perimmiltään hengellisinä ja kulttuurisina. Hän perusti seuraajineen, jotka tultaisiin tuntemaan benediktiineinä, koko Euroopan kattavan monastisen yhteiselon verkoston. Ennen Benediktuksen kuolemaa näitä yhteisöjä oli syntynyt jo kahdeksankymmentä. Ne olivat kristillisen uskon ja perityn kulttuurin turva ja tyyssija, saaria mantereen halki pyyhkäisevässä taantuneisuuden tulvassa. Pitkälti niiden ansiosta länsimainen kulttuuri selviytyi.

Kristillistä suurisieluisuutta ei voi aliarvioida.

Idässä kaksi 800-luvulla Tessalonikassa syntynyttä kreikkalaista veljestä ja munkkia, pyhä Kyrillos ja pyhä Metodius, olivat suurisieluisuudessaan lännen Benediktuksen veroisia. Rooman piispojen ja Konstantinopolin patriarkkojen tuella he laativat rohkean suunnitelman Euroopan pakanallisten slaaviheimojen saattamiseksi kristillisen uskon piiriin. He kehittivät slaaveille oman aakkoston, jotta nämä voisivat lukea Uutta testamenttia ja kirkkoisiä omalla äidinkielellään. Aakkosto, jonka kirjoitusasussa näkyy kreikan vivahteita, tunnetaan kyrillisenä aakkostona sen luojan, pyhän Kyrilloksen mukaan.

Nämä pyhät kreikkalaisveljekset joutuivat kestämään solvauksia, kidutusta ja väkivaltaa valaessaan slaavilaisen kulttuurin perustaa mantereen hengellisen hyvinvoinnin tueksi. Yli tuhat vuotta myöhemmin Johannes Paavali II, historian ensimmäinen slaavilainen paavi, kirjoitti: ”Käyttämällä heille suotua armolahjaansa Kyrillos ja Metodius osallistuivat ratkaisevasti Euroopan rakentamiseen, ei ainoastaan sen kristillisen yhtenäisyyden vaan myös sivistyksellisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden valossa.”[2]

Myös monet myöhemmin vaikuttaneet naiset ja miehet, kuten Katariina Sienalainen, Jeanne d’Arc, Fransiskus Assisilainen, Dominicus, Sergei Radonezhilainen*,[3]Avilan Teresa, Ristin Johannes, pyhä Birgitta, Ignatius Loyolalainen ja Äiti Teresa olivat suuria sankareita. Ennen kaikkia he olivat suurisieluisia haaveilijoita, joita yhdisti voimakas mission tunne.

Kristillinen suurisieluisuus kumpuaa toivon teologisesta hyveestä, joka auttaa meitä luottamaan Jumalaan. Pyhä Josemaría Escrivá oli suuri toivon mies. Tämän voi päätellä esimerkiksi eräästä tapaamisesta Opus Dein naisjärjestön edustajien kanssa Madridissa 1942.

Escrivá avasi tilaisuuden esittelemällä joukon luonnostelemiaan kunnianhimoisia projekteja inhimillisen ja hengellisen elämän kehittämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi maailmanlaajuisesti. Hän ajatteli, että naisjärjestö voisi ottaa nämä hankkeet hoitaakseen – mikä oli yllättävää, sikäli kun naisjärjestön kaikki kolme jäsentä asuivat Espanjan sisällissodasta elpyvässä Madridissa.

Encarnita Ortega muistelee: ”[Isä Josemaría] asetti työpöydälle taulukon, jossa näkyi ne eri projektit, jotka Opus Dein naissiipi tulisi toteuttamaan ympäri maailmaa. Pelkkä kuunteleminen pisti pääni pyörälle, hän selitti niitä niin elävästi: maatalouskouluja maaseudun naisille, ammattikouluja, yliopistoasuntoloita, synnytyslaitoksia useisiin eri maiden kaupunkeihin, hyödyllistä ja opillista kirjallisuutta syrjäisimpiinkin kyliin tuovia kirjastoautoja, kirjakauppoja… Hän taitteli taulukkoa hitaasti kiinni ja sanoi: ’Tähän kaikkeen voidaan reagoida kahdella tavalla. Voidaan ajatella, että se on upea, mutta utopistinen, unelma. Vaihtoehtoisesti voidaan luottaa Herraan, luottaa siihen, että jos hän pyytää tätä meiltä, hän myös auttaa tekemään siitä totta. Toivon, että reagoisitte jälkimmäisellä tavalla.’ Siinä elämäntilanteessa totta oli vain nälkä ja väsymys, pula ja köyhyys.”[4]

Olosuhteet Espanjassa 1942 eivät olleet mitenkään ylisuotuisat tuollaisten kunnianhimoisten unelmien toteuttamiseksi. Mutta Escriváa motivoi yliluonnollinen toivo. Kaikki vuonna 1942 visioidut hankkeet toteutuivat tulevina vuosina.

Kristillinen suurisieluisuus saa vahvistusta tiedon lahjasta – yhdestä Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta. Tieto auttaa kristittyä johtajaa näkemään inhimillisten keinojen rajat ja luottamaan yhä enemmän Jumalan apuun. Pjotr Stolypin kirjoitti vaimolleen Olgalle kirjeen 26. huhtikuuta 1906 kuultuaan Tsaarin nimittäneen hänet sisäministeriksi, toisin sanoen hallituksenvastaisten terroristien maalitauluksi: ”Olga, elämäni rakkaus. Kohtaloni päätettiin eilen. Olen verisen, levottoman ja pinta-alaltaan ylivoimaisesti suurimman maan sisäministeri – ja vielä aikakirjojen vaarallisimmassa luvussa, joita historia tuntee kerran tuhannessa vuodessa [toim. kaksi edellistä sisäministeriä oli salamurhattu]. Ihmisen voimat eivät riitä. Tarvitaan uskoa Jumalaan ja luottava toivo siitä, että hän tukee ja ohjaa minua. Herra, auta minua. Uskon, ettei hän hylkää minua; tunnen pysyvää rauhaa.”[5]

Uskon teologisen hyveen täyttämänä nöyryys – totuudessa elämisen tottumus – saa kristityssä johtajassa kosmisen ulottuvuuden. Sen avulla hän kohtaa syvimmän totuuden itsestään, sen, että hän on Jumalan lapsi, ei vain Jumalan luoma olento. Tietoisuus tästä Jumalan lapseudesta virittää kristityn johtajan suurisieluisuuden uskomattomalle tasolle – jos olen Jumalan lapsi, tulee minun unelmoida Jumalan unelmia.

Kun nöyryyden – palvelemisen tottumuksen – täyttää rakkauden teologinen hyve, on seuraus jälleen jotakin elämää suurempaa. Kristityssä johtajassa vahvistuu halu palvella Jumalaa ja ihmistä ehdoitta.

Uskon, toivon ja rakkauden täyttämänä viisaus – päätöksentekijöiden hyve – sallii kristityn johtajan tarkastella tilanteita ikään kuin Jumalan silmin.

Rohkeus, rakkauden täyttämänä ja mielenlujuuden vahvistamana, auttaa kristittyä johtajaa soveltamaan periaatteitaan johdonmukaisesti kaikissa tilanteissa aina hänestä itsestään aloittaen.

Rohkeus, rakkauden täyttämänä, voi antaa kristitylle johtajalle kyvyn kestää äärimmäistäkin kärsimystä. Takashi Nagain, japanilaisen lääkärin ja ateismista katolilaisuuteen kääntyneen tiedemiehen, tarina on tästä ihmeellinen esimerkki.

Jos olen Jumalan lapsi, tulee minun unelmoida Jumalan unelmia.

Kun 9. elokuuta 1945 atomipommi tiputettiin Nagasakiin, tohtori Nagai oli työpaikallaan Nagasakin yliopistollisen sairaalan radiologian osastolla. Räjähdys vaikutti häneen välittömästi – ei mikään ihme, sillä hänen toimistonsa oli vain 700 metrin päässä räjähdysalueen keskuksesta. Nagai oli työhuoneessaan arkistoimassa röntgenkuvia, kun paineaalto iski ja heitti hänet maahan, ja lasinsirpaleet repivät hänen kylkensä auki. Hänen rakas vaimonsa, Midori, ei ollut yhtä onnekas – Nagai löysi hänen hiiltyneet jäänteensä heidän kodistaan, tai mitä siitä oli jäljellä. Syvästä surustaan ja omista kivuistaan huolimatta Nagai ilmoittautui vapaaehtoiseksi pelastustyöhön ja hoiti useiden kuukausien ajan atomipommin uhrien virtaa, jolla ei näyttänyt olevan loppua.

Hän itse joutui vuoteenomaksi keväällä 1947 (hän oli radiologityönsä seurauksena sairastunut leukemiaan jo sodan aikana), mutta omisti jäljellä olevan aikansa ja vielä toimivat ruumiinosansa (kätensä, päänsä ja sydämensä) maailmanlaajuisen kestävän rauhan rakkaudentyölle. Viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoitti ja julkaisi tästä teemasta laajalti ja inspiroi monia harkitsemaan hänen kristillistä sanomaansa.[6]

Nagaista uhkuva rauha teki hänestä maailmankuulun, hänet tunnettiin Nagasakin pyhimyksenä. Hänen luonaan vierailtiin kaikkialta Japanista, jopa itse keisari Hirohito tuli tapaamaan häntä. Paavi Pius XII kirjoitti ja lähetti hänelle lahjoja. Yli kaksikymmentä tuhatta ihmistä osallistui hänen hautajaisiinsa 1951. Japanin buddhalaisten temppelien, shintolaisten pyhäkköjen ja kristillisten kirkkojen kellot soivat hänen kunniakseen.

Rakkauden teologisen hyveen täyttämänä käsitys kohtuullisuudesta saa transsendenttisen merkityksen. Meidän tulee kunnioittaa ruumistamme, koska se on Pyhän Hengen temppeli; meidän täytyy tehdä parannus; meidän tulee suunnata passiomme Jumalan palvelemiseen.

Oikeudenmukaisuus, rakkauden teologisen hyveen täyttämänä, kannustaa kristittyä johtajaa kohtelemaan kaikkia rakkaudella ja laupeudella, koska jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu iankaikkiseen elämään. Kristillistä oikeudenmukaisuutta vahvistaa hurskauden lahja (hurskaus on rakastavaa kuuliaisuutta), joka auttaa kristittyä johtajaa täyttämään velvollisuutensa Jumalalle, perheelleen, maalleen ja vieläpä koko ihmiskunnalle.

Yliluonnollinen kypsyys vahvistaa myös luonnollista kypsyyttä. Löytyy paljon esimerkkejä nuorista, jotka ovat osoittaneet odottamatonta kypsyyttä uskonsa, toivonsa ja rakkautensa ansiosta. Poikkeuksellinen esimerkki on pyhä Jeanne d’Arc eli Orleanin neitsyt. Tämä lukutaidoton 19-vuotias tyttö piti puoliaan näytösoikeudenkäynnin kuulusteluissa sen pelottavaa, kyynistä pääsyyttäjää vastaan. Viisaus ja yksinkertaisuus, joilla hän kumosi häntä vastaan nostetut epäoikeudenmukaiset syytökset, herättävät ihmetystä vielä 500 vuoden jälkeenkin. Kun tuomionistuin syytti häntä tottelemattomuudesta vanhempiaan kohtaan hänen lähtiessään toteuttamaan missiotaan ilman heidän suostumustaan, Jeanne opetti heille hieman teologian perusteita: ”Vaikka minulla olisi sata isää ja sata äitiä, ja vaikka olisin kuninkaan tytär, olisin kuitenkin lähtenyt, koska Jumala niin käski.”

Löytyy paljon esimerkkejä nuorista, jotka ovat osoittaneet odottamatonta kypsyyttä uskonsa, toivonsa ja rakkautensa ansiosta.

Pyhän Jeanne d’Arcin messuliturgian ensimmäinen lukukappale tulee Viisauden kirjasta: ”Sen ansiosta minä saan mainetta ihmisten keskuudessa ja kunniaa vanhojen parissa, vaikka olen nuori. Minut havaitaan teräväksi tuomiossa, ja hallitsijain edessä minua ihmetellään. Kun minä vaikenen, he odottavat minua, ja kun minä korotan ääneni, he tarkkaavat, ja kun minä puhun pitkään, niin he panevat käden suullensa.”[7]

Toinen esimerkki luonnollista kypsyyttä tukevasta ja rohkaisevasta yliluonnollisesta kypsyydestä on Vanja Moisejev, baptistikristitty, jonka KGB tappoi vuonna 1972 hänen Puna-armeijan asepalveluksensa aikana. Kidutuksen ja silmätikuksi joutumisen syynä oli yksinkertaisesti ollut se, että hän oli uskova kristitty.

Hän kirjoitti vanhemmilleen 15. kesäkuuta:

”Jumala on näyttänyt minulle tien, ja minun täytyy seurata sitä. Olen sen päättänyt tehdä. En kuitenkaan tiedä palaanko elossa, koska taistelu on kovempaa kuin ennen. Kohtaamani vaikeudet ovat aikaisempiakin pahempia, mutta en pelkää – Jeesus kävelee edelläni. Älkööt rakkaat vanhempani olko murheellisia: rakastan Jeesusta enemmän kuin itseäni, siksi seuraan häntä, ja vaikka ruumiini on kauhistunut, sen on kestettävä. Mutta rakastan Jeesusta enemmän kuin elämää. Enkä odota asioiden päättyvän oman tahtoni mukaan, vaan Herramme. Hän sanoo mene, ja minä menen.”

Vanja kidutettiin kuoliaaksi 16. heinäkuuta. KGB oli vaatinut häntä kieltämään uskonsa, jota hän ei suostunut tekemään lopussakaan. Hän oli 20-vuotias.[8]

Vielä yhden esimerkin tarjoaa eräs teinityttö, joka kuoli 1985 aivan liian nuorena, mutta epätavallisen kypsänä. Espanjalainen Alexia Gonzáles-Barros sairastui syöpään hyvin nuorena. Hän hyväksyi sairautensa ilolla ja tarjosi sen Jumalalle eri tarkoituksien puolesta. Hänen ainainen rukouksensa oli: ”Jeesus, haluan aina tehdä sinun tahtosi.” Hänen täytyi pitää suurta metallista päätukea, joka oli ruuveilla kiinni hänen päässään ja niskassaan, ja hänen lääkityksensä värjäsi suun epämiellyttävän tummaksi. Kaikesta huolimatta Alexia säilytti hyväntuulisuutensa ja huumorintajunsa. Hän sanoi ystävilleen: ”Ensiksi he tekivät minusta Frankensteinin, nyt näytän enemmän Draculalta!” Hän ei surkutellut omaa tilannettaan, vaan oli kiinnostunut enemmän vierailijoidensa elämästä. Lääketieteen opiskelijoille, jotka eräs lääkäri oli tuonut tapaamaan häntä, hän sanoi: ”Haluan teidän näkevän, miten ilon voi säilyttää kipujen ja kärsimysten keskelläkin.” Alexia kuoli, Jumalan armon uudistamana, 14-vuotiaana.[9]

Ehkä joidenkin mielestä pyhimykset eivät ole hyviä roolimalleja, koska heidän standardinsa on liian korkealla meille tavallisille kuolevaisille. Mutta pyhimyksetkin ovat kuolevaisia. He vain ovat päättäneet saavuttaa moraalisen täydellisyyden, ja juuri se tekee heistä pyhiä. Sama erottaa myös johtajat jämäsijoille jääneistä.

Mutta pyhimyksetkin ovat kuolevaisia.

Sekulaarisen materialismin sanansaattajat, kuten Nietzsche, opettivat evankeliumin tukahduttavan ihmisluonnon. Historia on täynnä esimerkkejä päinvastaisesta. Omana aikanamme lukuisat kristityt johtajat ovat astuneet esiin valaisemaan maailmaa Kristuksen rakkaudellaan. Jotkut olivat pappeja tai muuten uskonnollisia – paavi Johannes Paavali II, pyhä Josemaría Escrivá ja Kalkutan Äiti Teresa, mainitaksemme muutaman. Toiset olivat maallikoita – Pjotr Stolypin, Robert Schuman, Aleksandr Solzhenitsyn ja Jérôme Lejeune, muun muassa. He kaikki olivat edelläkävijöitä ja viitoittivat meille muille tien.

Entä Nietzschen mahtaileva ”yli-ihminen”, hän, joka itseriittoisuudessaan ei tarvinnut Jumalaa? Hänen saavutuksensa lepää Auschwitzissa ja Kolymassa.


[1]. Ps. 103 (102):5. Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgia, Antifoni 1.

[2]. Ks. Johannes Paavali II, Slavorum apostoli, 27.

[3]* Sergei Radonezh, hengellinen oppi-isä ja sisäisen elämän asiantuntija, oli yksi Venäjän ortodoksisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Vuonna 1322 hän perusti Kolminaisuuden luostarin Keski-Venäjän tiheisiin metsiin Radonezhin kylän liepeille noin viidenkymmenen kilometrin päähän Moskovasta. Hänen kovan työnsä, väsymättömän rukouksensa ja uskomattoman pyhyytensä hedelmänä Pyhän Kolminaisuuden luostarista tulisi Venäjän ortodoksisen kirkon elämän keskus. Sitä se on vieläkin, ja se kantaa nimeä Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Sergein luostari sen perustajan kunniaksi.

[4]. A. Vázquez de Prada, The Founder of Opus Dei, vol. 2, s. 400.

[5]. S. Rybas, Stolypin, s. 60.

[6]. Ks. P. Glynn, A Song for Nagasaki. Grand Rapids, MI: Eerdmans Publishers, Co., 1990.

[7]. Viis. kirj. 8:10–12.

[8]. Ks. D. Rance, ”Ivan Moissev: Le martyre d’un jeune apôtre moldave”, Martyrs Chrétiens d’ URRS. Bibliotèque AED, Collection ”Témoins” 2002, s. 387; M. Grant, Vanya: A True Story. Chester, UK: Creation House Press, 1995; P. M. Vincenti Guzzi, Vanja e gli Angeli. Rooma, 1994.

[9]. Ks. M. Monge, Alexia: A Story of Joy and Heroism in Suffering. Mania: Sinag-Tala, 1994.