Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa II, luku 4

Oikeudenmukaisuus (1/2)

Ykseys ja yhteys
Oikeudenmukaisuus on kaiken kuuliaista huomioon ottamista.
— Vyacheslav Ivanov

Viimeinen käsittelemämme hyve on oikeudenmukaisuus – tottumus antaa toisille se, mikä heille kuuluu, eikä vain silloin tällöin, vaan aina. Oikeudenmukainen ihminen on sitoutunut tekemään hyvää/oikein toteuttaessaan ammatillisia, yhteiskunnallisia, uskonnollisia ja perheeseen liittyviä velvollisuuksiaan.

Oikeudenmukaisuus – kuten viisaus, rohkeus ja itsehillintäkin – ohjaa ihmisen ponnisteluja sisäisen elämän järjestämisessä. Toisin kuin muut hyveet, oikeudenmukaisuus ohjaa myös hänen yhteisöllisiä suhteitaan. Oikeudenmukaisuudessa on kyse ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Se on enemmän kuin lainopillinen tai yhteiskuntatieteellinen käsite. Se on henkilökohtainen hyve, luonteen ominaisuus.

Moni katsoo olevansa oikeudenmukainen, koska noudattaa lakia, maksaa veronsa ja tukee hyväntekeväisyysjärjestöjä köyhyyden ja muiden yhteiskunnan epäkohtien vähentämiseksi. Tämä on ihailtavaa, mutta kuten tulemme huomaamaan, oikeudenmukaisuuteen liittyy paljon muutakin.

Ihmisluonto on muuttumaton

Ajatus siitä, että lähimmäiselle kuuluu jotakin – että hänelle kuuluu jotakin pelkän olemassaolonsa perusteella – merkitsee sitä, että hänellä on oikeuksia. Oikeuksia ei kuitenkaan voida perustella pätevästi ilman totuuteen perustuvaa ihmiskäsitystä.

Oikeuksia ei kuitenkaan voida perustella pätevästi ilman totuuteen perustuvaa ihmiskäsitystä.

Jos ihmiskäsityksemme ei perustu järkeen, löydämme itsemme pian maailmasta, josta oikeudet ja niiden mukana myös oikeudenmukaisuus ovat kadonneet – Auschwitzin ja Kolyman kaltaisesta maailmasta.*[1]

Ihmisluonto ei ole illuusio. Se ei ole abstrakti, mahdollisesti epätodellinen mentaalinen tai esoteerinen idea. Ihmisluonto on olemassa. Se voidaan käsittää järjellä, ja sen muuttumattomat lait ovat itsestään selviä luonnonlakeja.

Edes aikamme totalitaariset valtiot eivät onnistuneet tuhoamaan ihmisluontoa, vaikka yritystä ei tosin puuttunut. Demokraattiset valtiot ovat sittemmin liittyneet leikkiin.

Kesällä 1983 matkustin ensimmäistä kertaa Neuvostoliittoon, eteläiseen Georgian tasavaltaan, tapaamaan sukulaisiani. Asuin isotätini Elenan luona. Hän oli asunut yksin poikansa kanssa vuodesta 1938, jolloin kommunistien salainen poliisi oli ampunut hänen aviomiehensä ja kaksi hänen kolmesta veljestään. Kolmas veli oli paennut Neuvostoliitosta vuonna 1928 ja asettunut Pariisiin, jossa hän oli nainut Madelein Ducrocqin, ranskalaisen kenraalin tyttären. Veljen nimi oli Artchil Gedevanishvili. Hän oli isoisäni äitini puolelta.

Elena-täti esitteli minut Sandrolle, kaukaiselle serkulle, jota en ollut koskaan tavannut. Olimme molemmat 21-vuotiaita opiskelijoita. Meistä tuli hyviä ystäviä, ja päätimme lähteä muutamaksi päiväksi Batumin lomakohteeseen Mustallemerelle, missä vuokrasimme asunnon eräästä ränsistyneestä talosta. Päivisin asunnosta avautui hieno merinäköala ja kaupunkimaisema. Öisin ei voinut nukkua, koska jollakin iltahämärän peittämällä hautuumaalla vanha nainen itkeä vaikeroi läpi yön poikansa haudalla. Niinpä Sandro ja minä otimme pullon georgialaista viiniä ja askin venäläisiä savukkeita ja asetuimme parvekkeelle, jossa puhuimme elämästä, kuolemasta ja ikuisuudesta aamun pikkutunneille asti.

Yllätyksekseni Sandrolla, vaikka hän oli syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa, oli monia samoja moraalisia ja inhimillisiä perusarvoja kuin itsellänikin. Puhdasoppisen marxilaisen kasvatuksen saaneena ja Komsomolin (kommunistisen puolueen nuorisojärjestön) jäsenenä hän ei ollut kuullut mitään Jumalasta, sielusta, ihmisluonnosta tai rakkaudesta. Sen sijaan hänelle oli syötetty ajatusvirtaa luokkataistelusta, filosofisesta materialismista ja sosialismin tieteellisyydestä. Kaikesta huolimatta Sandron käsitys ihmisestä ja ihmisen todellisesta luonteesta oli säilynyt totuudenmukaisena, ikään kuin sisäsyntyisesti. Aloin ymmärtää, että ihmisluonto edeltää kasvatusta ja pystyy vastustamaan jopa kaikkein räikeintä propagandaa.

Kiusaus ”vapauttaa” ihmiset heidän omasta luonnostaan ei ole vain marxismin oikku. Se on kaikkien sekulaaris-materialististen maailmankatsomusten lieveilmiö. Sellaiset filosofit kuin Nietzsche, Sartre ja de Beauvoir eivät voineet hyväksyä ihmisluonnon olemassaoloa. Heille kaikki oli palautettavissa tahtoon. Järjelle ei ollut tilaa.

Tuoreempi tapaus on Elisabeth Badinter, kirjailija ja Ranskan entisen oikeusministerin vaimo, joka julisti tarpeelliseksi vapauttaa naiset naiseudestaan kehittämällä keskoskaapin sijaiskantamaan lasta yhdeksän kuukautta ja vapauttaa miehet mieheydestään kehittämällä teknologiaa, joka mahdollistaisi miesten raskaudet ja synnytykset keisarinleikkauksella.[2] Biologisen luonnon kieltäminen Badinterin tavoin on trendikästä. Se on myös hengeltään totalitaarista; vain neuvostobiologi Lysenkon*[3]kaltainen puoskari olisi siitä ylpeä. Sellaisena sillä ei ole tulevaisuutta, mutta kunnes ihmiset paljastavat petoksen, sen tuhovoima on todellinen.

Jos ihmisluonnon muuttumattomuus kyseenalaistetaan, vedetään matto samalla ihmisoikeuksien alta. Ihmisoikeuksien loukkaamattomuus perustuu siihen, että ne on kirjoitettu ihmisen (muuttumattomaan) luontoon. Ne voidaan kehystää kansainvälisissä kokouksissa, kuten vuoden 1948 kansainvälisessä ihmisoikeusjulistuksessa, mutta ne eivät ole sieltä lähtöisin. Ne ylittävät parlamentit, hovit ja oikeussalit.

Jos ihmisluonnon muuttumattomuus kyseenalaistetaan, vedetään matto samalla ihmisoikeuksien alta.Hyökkäys elämän loukkaamattomuutta vastaan alkoi tosissaan vasta nyky-yhteiskunnan kyseenalaistaessa muuttumattoman ihmisluonnon olemassaolon. Eutanasian ja aborttien viattomat ja puolustuskyvyttömät uhrit ovat maksaneet – ja tulevat maksamaan – suurimman hinnan yhteiskunnan harhateistä. Lännen vallitsevaa poliittista ideologiaa voidaan kutsua ”demokraattiseksi totalitarismiksi”.

On traagista, ettei demokratia takaa oikeudenmukaisuutta.

On traagista, ettei demokratia takaa oikeudenmukaisuutta. Toisinaan enemmistö typistää ja jopa polkee ihmisoikeuksia. Orjuus oli Yhdysvalloissa laillista Washingtonista Lincolniin; Hitler nousi valtaan kansanäänestyksellä; nuoret länsimaiset intellektuellit imivät marxismista evankeliumin voimaa pitkälle 1900-lukua välittämättä kiistattomista todisteista sen epäonnistumisesta Berliinin muurin itäpuolella.

Oikeudenmukaisuus takaa ihmisten perustavanlaatuiset oikeudet, jotka – kuten todettiin – eivät perustu väliaikaisiin yhteiskuntasopimuksiin vaan ihmisen muuttumattomaan luontoon. Ne perustuvat totuuteen ihmisestä, joten yleinen mielipide ei voi niitä lakkauttaa. Etiikan kultainen sääntö on: ”Järki ennen tahtoa.”

Yhteisen hyvän jäljillä

Ihmiset ovat yksilöitä, eivät itsekkäitä atomeja. Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka elävät ja menestyvät yhteydessä toisiinsa. Olla persoona tarkoittaa ”olla persoona muiden kanssa”.

Mikäli käännän yhteisölle selkäni, ihmisenä kasvamiseni lakkaa. Individualismi, egoismin velipuoli, on terveen yksilöllisyyden vihollinen. ”Todellinen yksilöllisyys on ykseyden ilmaus, se näkee muut ja liittää ne itseensä”, kirjoittaa venäläinen filosofi Vladimir Solovjev. ”Vahvistaessaan itseään kaiken muun ulkopuolella ihminen riistää itseltään olemassaolonsa merkityksen, erottaa itsensä elämän todellisesta olemuksesta ja jättää yksilöllisyytensä tyhjäksi muodoksi. Tästä seuraa, ettei egoismi missään tapauksessa ole yksilöllisyyden tietoinen vahvistus vaan päinvastoin sen negaatio ja kuolema.”[4]

Johtajat pyrkivät yhteiseen hyvään, joka heille merkitsee enemmän kuin bruttokansantuote ja muut vaurauden mittarit.

Johtajat ovat yksilöitä, eivät individualisteja. He kommunikoivat yhteisön kanssa tavalla, joka hyödyttää molempia. He eivät sekoita yhteisöä ja kollektiivia keskenään, kuten valistusajan ihailijoilla on tapana. He ymmärtävät, että yhteisö koostuu oikeista ihmisistä, joilla on oma ainutlaatuinen persoonansa, eikä sulautuneesta kasvottomasta ”massasta” tai riitelevistä yhteiskuntaluokista.

Johtajat pyrkivät yhteiseen hyvään, joka heille merkitsee enemmän kuin bruttokansantuote ja muut vaurauden mittarit. Yhteinen hyvä on myös enemmän kuin valtioiden tukemat köyhien hyvinvointipaketit, jotka sinänsä ovat tarpeellisia. Yhteinen hyvä tarkoittaa ei vähempää kuin sellaisen yhteiskunnan rakentamista, jossa jokainen ihminen voi saavuttaa moraalisen täydellisyyden ja aineellisen hyvinvoinnin. Yhteiseen hyvään kuuluu totuuden, vapauden, koulutuksen, työn, perheen, omaisuuden, uskonnon, ihmisoikeuksien, kulttuurin, terveyden ja lain kunnioittaminen.

Johtajat edistävät yhteistä hyvää – ei korulauseilla ja kauniilla lupauksilla vaan – täyttämällä uskollisesti ammatilliset, yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja perheeseen liittyvät velvollisuutensa.

Jokapäiväisten velvollisuuksien tärkeys

Johtajat pyrkivät työssään täydellisyyteen. Kaksituhatta vuotta sitten Plotinos sanoi oikeudenmukaisuuden olevan yksinkertaisesti sitä, että ”tekee oman työnsä” ja täyttää ”omat velvollisuutensa”.[5]

Johtajat pyrkivät työssään korkeimpaan ammatilliseen pätevyyteen. He pyhittävät työnsä – tekevät siitä pyhää – pukemalla sen rukoukseksi, ja näin Escriván sanoin he ”muuttavat elämän proosan kymmentavuiseksi säkeeksi, sankarilliseksi runoudeksi”.[6]

Työn rakastaminen ja työ­nar­komania ovat kaksi eri asiaa. Jos laiminlyön perhettäni työni takia, käsitykseni oikeudenmukaisuudesta on syvästi häiriintynyt.

Johtajat näkevät työn palveluna kaikkien hyväksi. Jälleen Escrivá: ”Et voi pitää ihmisiä vain numeroina tai porrasaskelina, joita pitkin voit nousta ylös, etkä myöskään massana, jota ylistetään tai nöyryytetään, kosiskellaan tai pilkataan tarpeen mukaan. Ajattelussasi muiden, erityisesti välittömien läheistesi, on oltava sitä, mitä he todella ovat: Jumalan lapsia, kaiken tämän jalon nimityksen suoman arvon mukaisesti.”[7]

Johtajat omistautuvat perhe-elämälle. Työn rakastaminen ja työ­nar­komania ovat kaksi eri asiaa. Jos laiminlyön perhettäni työni takia, käsitykseni oikeudenmukaisuudesta on syvästi häiriintynyt.

Thomas More, Pjotr Stolypin, Karl von Habsburg ja Jérôme Lejeune olivat loistavia aviomiehiä ja isiä. Tehdessään taustatutkimusta suuryritysten johtajista tulevaa kirjaansa varten Warren Bennis ei yllättynyt havainnostaan, että lähes kaikki olivat vielä ensimmäisen puolisonsa kanssa naimisissa.

Johtajat osaavat viisauden ohjaamina ratkoa perhe- ja työelämän väliset ristiriidat. Mitään salaista reseptiä ei ole, mutta jos mottosi on ”perhe ensin” ja elät sen mukaan, olet oikealla tiellä. Eräs johtajatuttavani osallistui kerran huonosti valmisteltuun johtokunnan kokoukseen, joka ei ottanut loppuakseen. Viimein kahdeksan maissa illalla hän ilmoitti työtovereilleen: ”Ystävät, minun täytyy mennä. Vaimoni ja lapseni odottavat. Jos on pakko, voin aina vaihtaa työni, mutta en voi vaihtaa vaimoani ja lapsiani.” Sitten hän poistui huoneesta. Kaikki jäivät ällistyksestä sanattomiksi, mutta ystäväni oli antanut työkavereilleen hyvän opetuksen viisauden ja oikeudenmukaisuuden hyveistä.

Johtajat näkevät perhe-elämän vahvuutena, eivät taakkana. Janne Haaland Matlary, Norjan entinen ulkoasiainministeriön alivaltiosihteeri, puhuu vanhemmuuden vaikutuksesta johtajuuteen: ”Kypsyys, joka tulee yksinkertaisesti vanhemmuudesta ja lasten elämään osallistumisesta – eli kovasta työstä ja velvollisuuksista – on mahtava voimavara johtajalle, joka on etevä työssään. Nuoret, hyökkäävät ja pakonomaisesti voittoa tavoittelevat miehet eivät täytä vakavasti otettavien yritysten kestävän inhimillisen pääoman kriteereitä. Johtamiseen tarvitaan luottamusta, kulttuuritietämystä ja aitoa ihmisten välistä kunnioitusta.”[8]

Corazon Aquinon poikkeuksellisen loistokas ura on tästä hyvä esimerkki. Kun hän kampanjoi Ferdinand Marcosin syrjäyttämiseksi, kyseinen diktaattorivanhus väitti, ettei hänestä – vaimosta ja kotiäidistä – ollut johtotehtäviin. Tämä kotiäiti kuitenkin voitti vaalit, ajoi Marcosin maasta ja uudisti Filippiinit perinpohjaisesti.

Johtajat harjoittavat kansalaisuuden hyvettä. He pyrkivät vaikuttamaan yhteisönsä ja maansa poliittiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään. Jokaisella johtajalla ei ole poliittista kutsumusta, mutta vaikutusvaltaisina kansalaisina ja ihmisinä he eivät voi suhtautua välinpitämättömästi aikansa poliittisiin trendeihin, varsinkin niihin, joilla on vakavia moraalisia seurauksia.

Jokaisella johtajalla ei ole poliittista kutsumusta, mutta vaikutusvaltaisina kansalaisina ja ihmisinä he eivät voi suhtautua välinpitämättömästi aikansa poliittisiin trendeihin, varsinkin niihin, joilla on vakavia moraalisia seurauksia.

Johtajat palvovat Luojaa. Johtajilla on nöyryyttä; he tietävät, että elämä on Jumalalta saatu lahja ja että välinpitämättömyys Jumalaa kohtaan on suurta epäoikeudenmukaisuutta. Jos Jumala tahtoi olemassaoloni, on vain oikeudenmukaista rakastaa häntä kaikella sydämelläni, kaikella mielelläni ja kaikella sielullani. Jumalan palvomiseen kuuluu rukous, kiitosmieli, kymmenen käskyn noudattaminen ja niihin liittyvien hyveiden harjoittaminen. Kuinka usein tapaammekaan ihmisiä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan, mutta ajatus esimerkiksi irtautumisen, puhtauden tai oikeudenmukaisuuden harjoittamisesta ei viehätä? Heillä voi olla paljon hyviä ominaisuuksia, mutta he ovat harmillisen haluttomia tai kykenemättömiä elämään uskonsa todeksi.

Johtaja, joka elää vilpittömästi uskonsa mukaisesti, herättää luottamusta. Hän tuntee olevansa johtamisestaan vastuussa Jumalalle, ei vain johtoryhmälle, eduskunnalle tai yleisen mielipiteen tuomioistuimelle. G. K. Chesterton myönsi: ”Jos en uskoisi Jumalaan, toivoisin silti, että lääkärini, lakimieheni ja pankkiirini uskoisivat.” Niin, ja myös pomoni.

Oikeudenmukaisuus ja nöyryys kulkevat käsi kädessä. Omien ammatillisten, sosiaalisten, uskonnollisten ja perheeseen liittyvien velvollisuuksien täyttäminen vaatii oman egon unohtamista. Ylpeä ihminen ei näe olevansa velkaa muille, mutta huomaa kyllä heidän riippuvaisuutensa hänestä. Nöyrä ihminen taas on tietoinen velvollisuuksistaan Jumalaa ja lähimmäistään kohtaan. Hän elää voidakseen palvella.

Oikeudenmukaisuus on yhteydessä myös suurisieluisuuteen. Voidaksemme täydellisesti täyttää päivittäiset velvollisuutemme meillä tulee olla visionäärinen käsitys tavallisesta elämästä. Meidän tulee olla vakuuttuneita siitä, että suuruus joko löytyy arkisen todellisuuden kontekstista ja ihmisten palvelemisesta tai se ei löydy ollenkaan.


[1]* Kolyma oli syrjäinen, kuusi kertaa Suomen kokoinen mutta miltei asumiskelvoton alue Itä-Venäjällä, jossa sijaitsi joukoittain Neuvostoliiton julmimpia orjatyöleirejä. Yli miljoona vankia, suurin osa venäläisiä, kuoli kaivaessaan routamaasta kultaa, uraania ja muita luonnonvaroja. Kolyma oli Solzhenitsynin sanoin ”ihmeellisen Gulagin-maan julmuuden keksipiste”. Kuten Auschwitzista, natsien tuhoamisleiristä, jossa tapettiin kaksi miljoonaa ihmistä, enimmäkseen juutalaisia, myös Kolymasta on tullut synonyymi ihmisen epäinhimillisyydelle ja jumalattomien ideologien moraaliselle rappiolle.

[2]. Ks. K. D. de Marco & B. Wiker, Architects of the Culture of Death, s. 196–197.

[3]* Trofim Denisovitsh Lysenko (1989–1976) oli huijaribiologi, joka johti Stalinin aikana Neuvostoliiton tiedekoneistoa. Hän hylkäsi modernin genetiikan ”porvarillisena pseudotieteenä” ja aiheutti suurta vahinkoa Neuvostoliiton, myöhemmin myös Venäjän, maataloudelle. Hänen nimensä on ikuinen muistutus puoskareista, epäpätevyydestä ja ideologien aiheuttamasta tuhosta niiden hylätessä objektiivisen todellisuuden ja luonnonjärjestyksen.

[4]. Ks. V. Solovjev, The Meaning of Love, II, 3.

[5]. Plotinos, Enneadit, 1, 2, 6. Lainattu Pieper, Justice, New York: Pantheon Books, 1995, s. 46.

[6]. J. Escrivá, Furrow, nro. 500. New York: Scepter Publishers, 2002.

[7]. J. Escrivá, Christ is Passing By, nro. 36.

[8]. J. Haaland Matlary, ”Motherhood and Leadership: Professional Life on Women’s Terms”, puhe ECLD:n (European Center for Leadership Development) konferenssissa Helsingissä 9. marraskuuta 2001.