Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa II, luku 4

Oikeudenmukaisuus (2/2)

Ykseys ja yhteys

Oikeudenmukaisuus ja totuus

Oikeudenmukaisuus liittyy läheisesti totuudellisuuden hyveeseen, ja kuten kohta huomaamme, myös lähimmäisenrakkauden hyveeseen.

Johtajat puhuvat totta. Totuus on siellä, missä ajattelumme on yhtä todellisuuden kanssa. Johtaja tarvitsee nöyryyttä ymmärtääkseen, ettei hän ole kaiken mitta. Hänen on hyväksyttävä ajattelustaan riippumattoman todellisuuden olemassaolo ja se, että luonnonlait – fysiikan ja moraalin lait – ovat enemmän kuin mielipidekysymyksiä.

Totuudellisuus edellyttää rohkeutta – rohkeutta puolustaa moraalista totuutta, vaikka se olisi poliittisesti epäkorrektia tai provosoivaa.

Johtajat tahtovat aina rauhaa, mutta eivät millä hinnalla hyvänsä. Valheeseen perustuva rauha on rauhan irvikuva. Münchenin sopimus vuodelta 1938 muistetaan vielä hyvin. Se ratifioi Natsi-Saksan vaatimukset naapurimaan Tshekkoslovakian saksankielisen sudeettialueen kuulumisesta sille. Adolf Hitlerin vakuutettua henkilökohtaisesti, etteivät häntä kiinnostaneet muut aluevaltaukset, Britannian ja Ranskan pääministerit Neville Chamberlain ja Edouard Daladier allekirjoittivat kohtalokkaan sopimuksen. He palasivat voitokkaina pääkaupunkeihinsa ja julistivat: ”Meillä on rauha!” Sekä Chamberlain että Daladier tiesivät vallan hyvin Münchenin sopimuksen olevan silmänlumetta. Seuratessaan pariisilaisten riemujuhlaa Daladier kuiskasi avustajalleen: ”Idiootit, tietäisivätpä mikä heitä odottaa!” Daladier oli pelkuri, ja hän tiesi pelkuruutensa hinnan: kahdessa vuodessa Wehrmacht marssisi Champs-Élysées’llä.

Johtajat tahtovat aina rauhaa, mutta eivät millä hinnalla hyvänsä.

Toisin kuin Chamberlain ja Daladier paavi Pius XI ja hänen välitön seuraajansa Pius XII kertoivat totuuden Hitleristä ja hänen hallinnostaan. Vuonna 1937 Pius XI tuomitsi natsismin selvin sanakääntein saksankielisessä kiertokirjeessään Mit brennender Sorge (”Palavan huolen saattelemana”). Hitlerin suureksi tyrmistykseksi kirje luettiin Saksassa kaikista katolisen kirkon saarnatuoleista.

Vuonna 1941 ja 1942 New York Times ylisti pääkirjoituksissaan Pius XII:n moraalista rohkeutta. Se ylisti hänen ”yksinäistä ääntään, joka huusi mantereen hiljaisuudesta” vastustaen ”väkivaltaisia aluevaltauksia ja ihmisten karkottamista ja vainoa vain heidän etnisyytensä vuoksi”.

Albert Einstein osoitti kiitollisuutensa Pius XII:lle jo vuonna 1940 ja sanoi, että Saksassa ”vain katolinen kirkko asettui avoimesti vastustamaan Hitlerin valheiden verkostoa”. Sodan jälkeen lukuisat juutalaiset tahot ylistivät paavia. Rooman päärabbi Israel Zolli kääntyi katolisuuteen ja valitsi kastenimekseen Rooman paavin kunniaksi Eugenio – Pius XII:n synnyinnimen. Hän sanoi paavin uskonnollisen veljeyden olleen yksi kääntymykseen vaikuttunut tekijä. Paavin kuoleman jälkeen 1958 Israelin puolustusministeri Golda Meir muisteli hänen rohkeuttaan natseja vastaan: ”Kun pelätty marttyyrius kohtasi kansaani natsiterrorin vuosikymmenenä, paavi korotti äänensä uhrien puolesta. Elämäämme siunasi tuolloin ääni, joka puhui tärkeistä moraalisista totuuksista ja joka kuului metelin ja taistelujen yli.”[1]

Paaviuden arvostus on tosiaan kasvanut merkittävästi ihmisen arvokkuutta uhkaavien ideologioiden vastustamisen ansiosta. Leo XIII:n Rerum novarum (Työväen kysymyksestä, 1891) muistuttaa sekä vapaan markkinatalouden että sosialismin kannattajia siitä, että talouden tarkoitus on palvella ihmistä eikä päinvastoin. Johannes Paavali II:n Evangelium vitae (Elämän ilosanoma, 1995) varoittaa länttä siitä, että sen kuoleman kulttuuri loukkaa Jumalaa ja uhkaa omaa olemassaoloaan.

Nämä kiertokirjeet ovat herättäneet suurta luottamusta katolista kirkkoa kohtaan. Moni on nähnyt, että kirkko puhuu vaikuttavalla ja universaalilla äänellä, joka kohoaa maallisten vallanpitäjien yläpuolelle, rahan, älymystötrendien ja kilpailevien ideologioiden Baabelin-tornin yläpuolelle. Tämä ääni on aina valmis puolustamaan totuutta ja niitä, joiden ihmisoikeuksia uhkaavat totalitaariset ideologiat – olivat ne sitten diktatuurisia tai demokraattisia.

Yksinkertaisuus tarkoittaa sisäisen elämämme ja ulkokuoremme välisen vastakkainasettelun hylkäämistä. Yksinkertaisuus hylkää teeskentelyn.

Johtajat pyrkivät vilpittömyyteen ja yksinkertaisuuteen. Edellinen merkitsee silottelemattoman totuuden kertomista ajatuksistasi, tunteistasi ja toivomuksistasi. Jälkimmäinen taas välttää kaikkea teennäisyyttä, pedanttisuutta ja rehentelyä. Vilpittömyys näkyy sanoissa, yksinkertaisuus teoissa. Molemmat ovat ehdoton osa totuudellisuutta.

Yksinkertaisuus tarkoittaa sisäisen elämämme ja ulkokuoremme välisen vastakkainasettelun hylkäämistä. Yksinkertaisuus hylkää teeskentelyn. Ronald Reagan, entinen Hollywood-näyttelijä, oli oma itsensä – Amerikan pikkukaupungin kasvatti – myös Yhdysvaltojen presidenttinä ollessaan. Totuudelle omistautuneisuutensa ansiosta – joka on merkki luonteenlujuudesta – hän selvisi parrasvaloista menettämättä luonnollisuuttaan. Poliitikkoja, joilta kuluu enemmän aikaa vallankahvan kiillottamiseen kuin yhteisön palvelemiseen, ei yksinkertaisuus yleensä paljon kiinnosta.

Oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus

Johtajat kunnioittavat muiden arvoa, johon kuuluu oikeus kuulla totuus, nauttia luottamusta, saada reilua kohtelua ja tulla palkituksi ja kiitetyksi hyvästä työstä. He antavat ihmisille sen, mikä heille kuuluu. Itse asiassa he antavat vieläkin enemmän:

Oikeudenmukaisuudessa ja nöyryydessä oppineina johtajat ymmärtävät, että elämä on Jumalan lahja ja ovat siksi valmiita antamaan, vaikka mikään velvoite ei heitä pakottaisi.

Me emme tarkasti ottaen ole velkaa muille ystävällisyyttä, ystävyyttä tai rakkautta, eikä muilla ole oikeutta meiltä sitä vaatiakaan. Kuitenkin mitä syvempi on ymmärryksemme ihmisestä, sitä paremmin tajuamme, mitä muiden oikeudenmukainen kohteleminen tarkoittaa.

”Juuri siksi, että ihminen on persoona, emme voi täyttää velvollisuuttamme häntä kohtaan [ts. antaa hänelle sitä, mikä hänelle kuuluu, joka on oikeudenmukaisuuden määritelmä] muutoin kuin rakastamalla häntä”, kirjoittaa Johannes Paavali II.[2] Ei oikeudenmukaisuus tai rakkaus, vaan oikeudenmukaisuus ja rakkaus.

Rakkaus on lähimmäisen näkemistä ”toisena minänä”. Tämä näky kutsuu meidät astumaan johtajille tärkeisiin ominaisuuksiin, empatiaan, ystävyyteen, iloisuuteen ja armollisuuteen.

Johtajat osoittavat empatiaa kohtelemalla jokaista ihmistä ainutlaatuisena yksilönä. He ovat tietoisia kunkin tarpeista, temperamentista, kulttuuritaustasta, perhetilanteesta ja muista vaikuttimista, ja he kunnioittavat niitä. Organisaatioilta, joita johtaa heikko tai löyhä oikeudenmukaisuuskäsitys, puuttuu lämpö ja inhimillinen kosketus.

Johtajat ovat iloisia ja panostavat ystävyyteen. Vaikka he eivät olekaan immuuneja elämän haasteille, johtajat ovat aina iloisia. Siitä kuuluu kiitos heidän vankkumattomalle palveluhalulleen. Varmin tie alas pohjamutiin on elää oman egonsa painossa. Varmin tie iloisuuteen on unohtaa itsensä – toisin sanoen palvella muita.

”Iloisuus ei tarkoita ainaista hymyä tai tanssijuhlien naurua”, kirjoittaa Escrivá. ”Todellinen iloisuus on jotain syvempää, jotain sisäistä – jotain, joka antaa rauhan ja onnellisuuden, vaikka vaikeina aikoina kasvomme vakavoituisivatkin.”[3]

Varmin tie alas pohjamutiin on elää oman egonsa painossa.

Thomas More oli mahtava esimerkki iloisuudesta ja ystävyydestä – kahdesta toisistaan erottamattomasta hyveestä. Hänen ystävänsä Erasmus antaa hänestä seuraavan luonnekuvauksen:

”Hänen ilmeensä on sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa, hänen kasvoillaan näkyy aina miellyttävä iloisuus, jopa orastava nauru. Suoraan sanottuna hänen kasvonsa on muotoiltu sopivammiksi iloon kuin synkkyyteen tai kunniallisuuteen, mikä ei lainkaan tarkoita hänen lähenevän hullunkurisuutta tai pellemäisyyttä… Hän vaikuttaa olevan syntynyt ja luotu ystävyyttä varten, ja hän on mitä uskollisin ystävä… Kun hän löytää jonkun, joka on vilpitön ja hänen mielensä mukainen, hän iloitsee tämän seurasta niin paljon, että pitää sitä elämän varsinaisena viehätyksenä… Sanalla sanottuna, jos haluat täydellisen esimerkin ystävyydestä, et löydä mistään parempaa kuin More.”[4]

Ystävyys on nykyään kriisissä. Monet pelkäävät ystävyyttä, koska he pelkäävät sen tuomia velvollisuuksia. Siksi he pitävät etäisyyttä ja välttävät sitoutumista. He luovat suhteita ystävyyksien sijaan. Hymyillään ja vitsaillaan, mutta ei olla oikeasti ihmisistä kiinnostuneita. Johtajat puolestaan ystävystyvät helposti, sillä heitä ajaa halu palvella. Ystävyys onkin palvelemisen ruumiillistuma.

Lopuksi, johtajat ovat armollisia. He antavat helposti anteeksi. He eivät suvaitse pahuutta, vaan pyrkivät johtamaan pahantekijän sydämen kääntymykseen. Jeesus ei tuominnut aviorikoksesta kiinni saatua naista, vaan sanoi hänelle: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.”[5]

Armollisuus ei tarkoita sellaisen käytöksen suvaitsemista, joka vahingoittaa ihmistä joko yksilötasolla tai kollektiivisesti. Johtajat esimerkiksi voivat joutua irtisanomaan työntekijöitä, joiden toilailut ja aktiviteetit vahingoittavat organisaatiota ja jotka eivät suostu parantamaan tapojaan. Johtaja, joka armoon vedoten ei poista vääriä ihmisiä vastuuasemista, ei osoita armoa niille, jotka tulevat kärsimään näistä päätöksistä. Hänen korkein velvollisuutensa on huolehtia organisaation ja siellä työskentelevien ihmisten yleisestä hyvinvoinnista.

Kuten johdannossa oli jo puhetta, johtajat johtavat luonteeseensa perustuvalla auktoriteetilla (auctoritas), mutta tarpeen vaatiessa eivät epäröi käyttää asemaansa kuuluvaa valtaa (potestas). Jos he eivät osaa ojentaa alaisiaan, he menettävät pian auktoriteettinsa.

Tuomas Akvinolainen kirjoittaa: ”Oikeudenmukaisuus ja armollisuus ovat niin läheisiä, että niiden tulisi aina esiintyä yhdessä: oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmaa, armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on sekasorron äiti.”[6]

Johtajat johtavat luonteeseensa perustuvalla auktoriteetilla (auctoritas), mutta tarpeen vaatiessa eivät epäröi käyttää asemaansa kuuluvaa valtaa (potestas).

Empatia, iloisuus, ystävyys ja armollisuus ovat yhteisöllisyyden hyveitä. Ne mahdollistavat kommunikaation sen syvimmässä merkityksessä, sillä ne avaavat tien muiden sydämiin ja mieliin. Kylmä oikeudenmukaisuus – oikeudenmukaisuus ilman rakkautta – vastaa kylmää kommunikaatiota.

Viisaus korostaa terveen järjen tarvetta johtamisessa, oikeudenmukaisuus taas terveen tahdon tarvetta. Oikeudenmukaisuus ei ole epämääräistä hyvän toivomista, vaan sitoutuneisuutta antaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu.


[1]. Ks. Rabbi David G. Dalin, The Myth of Hitler’s Pope: How Pope Pius XII Rescued Jews from the Nazis. Washington, D.C.: Regnery Publishing, 2005.

[2]. Johannes Paavali II, Memory and Identity. London: Weidenfeld & Nicolson, 2005, s. 150.

[3]. J. Escrivá, The Forge, nro. 520. New York: Scepter Publishers, 2002.

[4]. Erasmus, kirje Ulrich von Huttenille, 23. heinäkuuta 1519.

[5]. Joh. 8:11.

[6]. Tuomas Akvinolainen, Matteuksen evankeliumin kommentaari.