Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa I, luku 3

Opi sanomaan ei

Et koskaan sano kyllä, ellet opi sanomaan ei.
— Aleksandr Zorin, venäläinen nykyrunoilija

Suurisieluisuuden ja nöyryyden hyveet ovat kärsineet tappioita nykykulttuuriin syöpyneelle itsekeskeisyydelle, joka näkyy filosofisissa trendeissä, käyttäytymismalleissa ja sosiaalisissa sopimussäännöissä. Johtajaksi tulemisen ensimmäinen vaihe on olla tästä tietoinen. Seuraava vaihe on itsenäistyä ja ottaa siitä selkeä pesäero.

Opi sanomaan ei.

Sano ei itsekeskeisyydelle

Sano ei itsekeskeisyydelle. Moderni filosofia, joka alkoi René Descartesista ja kulminoitui Immanuel Kantiin, irrottautui antiikin kreikkalaisesta traditiosta kehittämällään uudella ajattelurakennelmalla. Kreikkalaisen realismin syrjäytti uusi ajattelutapa, immanentismi. Realismi tarkoittaa sitä, että pystyn käsittämään todellisuuden (res, asia, kohde), joka on objektiivisesti olemassa mieleni ulkopuolella. Sen sijaan immanentismin mukaan havaintoni ja aistimukseni eivät koske objektiivista todellisuutta, vaan oman mieleni ja omantuntoni tuottamaa sisältöä, joka voi olla harhaa.

Immanentismi johtaa eksistentiaaliseen välinpitämättömyyteen. Jos en usko voivani saavuttaa objektiivista todellisuutta, en koskaan tutkiskele, ihmettele enkä pohdiskele. Mikään ei puhuttele tai inspiroi minua. Sydämeni ei nouse lentoon. Siitä tulee kylmä; se ei lämpene tarkoitukselle, missiolle tai kutsumukselle.

Jos emme pysty käsittämään objektiivista todellisuutta tai objektiivista totuutta, meistä tulee pian tekniikan ja systeemin, tuotannon ja kulutuksen, nautinnon ja viihteen orjia. Entä johtajuus? Johtajuudesta tulee peli, strategiaa ja taktikointia, tyhjää retoriikkaa ja manipulointitekniikkaa.

Ennen Kantia ihminen pyrki löytämään paikkansa maailmankaikkeudessa; Kantin jälkeen hän pyrkii luomaan maailmankaikkeuden ajatuksillaan. Jotkut kutsuvat tätä autonomiaksi. Minä kutsun sitä egoismin saattohoidoksi.

Sano ei kyynisyydelle

Sano ei kyynisyydelle. Niccolò Machiavellin Ruhtinas on politiikan käytännön käsikirja, jonka tarkoitus oli auttaa Firenzessä valtaapitävää Medici-sukua laajentamaan ja lujittamaan valtaansa. Teos ylistää kyynisesti petoksen ja manipulaation merkitystä politiikassa. Machiavellin mielestä hyve ja valta eivät sovi yhteen. Itse asiassa hyve voi heikentää ruhtinaan otetta vallasta, kun taas pahe yleensä vahvistaa sitä. Ruhtinaan tulee siten hyödyntää kaikkia mahdollisia keinoja päämääriensä saavuttamiseksi, mukaan lukien petosta.

Machiavelli on inspiroinut arvovapaita johtamisen muotoja tähän päivään asti. Tarjolla on kosolti johtajuusseminaareja, jotka opettavat työntekijöiden psykologista manipulaatiota. Machiavelli on ollut suuri innoittaja. Ei ole montakaan vuotta siitä, kun eräs kirja nimettiin idolinsa mukaan: Machiavelli for Managers.[1]

Totuus on se, että jos päämääräni ja keinoni sotivat räikeästi ihmisen luontoa ja arvokkuutta vastaan, johdan vain ihmisiä harhaan. Ajatellaanpa vaikka Leninin, Hitlerin ja Maon ideologioita, joiden nimissä tapettiin miljoonia viattomia ihmisiä, tai Margaret Sangeria, jonka rotuhygienian nimissä aloittama prosessi on maksanut satojen miljoonien syntymättömän lapsen hengen.*[2] Nämä maailmankuulut ihmiset eivät sovi alkuunkaan aidon johtajuuden esikuviksi. Vain syvästi eksyneet ihmiset näkevät johtajuutta notkeissa vastuunpakoilijoissa ja massamurhaajissa. Ymmärtääksemme minkälaiset voimat inspiroivat tämänkaltaisia ihmisiä on turha lukea Machiavellin Ruhtinasta. Fjodor Dostojevskin kirjasta Riivaajat on enemmän apua.

Olen nähnyt valtauutislehdissä 1900-luvun johtajista tyrmistyttäviä nimilistoja, jotka niputtavat yhteen aidot sankarit, kuten Reaganin, Wałęsan ja Johannes Paavali II:n sekä viheliäät despootit, kuten Leninin, Hitlerin ja Maon. Tällaiset rinnastukset ovat äärimmäisen harhaanjohtavia. Ne vain sekoittavat ihmisiä asettamalla toivon sanansaattajat ja toivon tuhoajat moraalisesti samalle lähtöviivalle.

Sano ei materialismille

Sano ei materialismille. Johtajuusspesialisti Chester Barnard havainnoi jo kauan sitten: ”Olen huomannut, että eräät peruskysymykset tulevat aina vastaan, kun haluaa tutkia organisaatioita pintaa syvemmältä. Kysymykset ovat yksinkertaisia, esimerkiksi: ’Mitä on yksilö? Mitä tarkoitamme persoonalla?’ Kiusaus on ohittaa nämä vaikeat kysymykset ja jättää ne filosofeille ja tiedemiehille, jotka ovat väitelleet niistä iät ja ajat. Pian kuitenkin selviää, ettemme voi niitä täysin välttää… Kaikki ihmiset, erityisesti johtajat ja esimiehet, toimivat näiden kysymysten vastauksiin liittyvien perustavanlaatuisten oletusten tai asenteiden pohjalta, vaikka he eivät useimmiten ole tietoisia tästä tosiasiasta.”[3]

En voi palvella ihmisiä, jos pidän heitä vain koneen osina vailla hengellistä ulottuvuutta tai transsendenttista arvoa. Vaikka sen paketoisinkin kauniisti, tavastani kohdella ihmisiä tulee sisällöltään ennen pitkää rumaa. Sana ”humanismi”, vaikka sen lausuisi intohimoisen kauniisti ja mahtipontisesti, kuulostaa yhtä lipevältä ja kyyniseltä kuin ”toveri” entisessä Neuvostoliitossa.

Sano ei teknokraattiselle johtamiselle

Sano ei teknokraattiselle johtamiselle. Johtajuus ei ole tekniikkaa. Sen ydin ei ole systeemit ja rakennelmat vaan ihminen. Keskeisintä ei ole tietää miten vaan tietää mitä ja tietää miksi. Tärkeintä ei ole ”asioiden tekeminen oikein” vaan ”oikeiden asioiden tekeminen”.[4]

Johtajalla on tietenkin oltava teknistä osaamista, mutta se ei riitä alkuunkaan. De Pree kirjoittaa: ”Johtajat, jotka ymmärtävät vain menetelmien ja numeroiden päälle, ovat nykypäivän eunukkeja. He eivät tule koskaan niittämään pätevyyttä ja luottamusta.”[5]

Valitettavasti nyky-yhteiskuntamme tuottaa enemmän johtamisen, lainopin, lääketieteen ja tieteen teknikkoja kuin oikeita johtajia, lakimiehiä, lääkäreitä ja tiedemiehiä. Tulevaisuudessa näiden ihmisten on vaikea työllistyä, sillä kuten Peter Koostenbaum sanoo, ”koneiden tavoin ajattelevat ja toimivat ihmiset tullaan korvaamaan koneilla. Jokainen automatisoituva työ automatisoidaan. Jäljelle jäävät ei-automatisoitavat työt ovat kaikki johtamiseen liittyviä töitä. Niille, jotka eivät valitse johtajuuslinjaa, ei ole enää töitä tarjolla. Tämä dilemma tulee olemaan ihmiskunnan suurimpia haasteita kolmannella vuosituhannella.”[6]

Sano ei yltiöindividualismille

Sano ei yltiöindividualismille. Individualisti on oman edun tavoittelija. Hän ei halua keneltäkään vaikutteita eikä hänellä ole kiinnostusta vaikuttaa muihinkaan. Johtaja sitä vastoin haluaa vaikuttaa muihin ja saada heiltä vaikutteita. Hän tietää, että muut voivat olla hänelle siunaukseksi, ja hän myös itse tahtoo osallistua lähimmäistensä elämään ollakseen positiivisena vaikutuksena.

Ihmiset imevät itseensä lakkaamatta vaikutuksia – hyviä, huonoja ja yhdentekeviä – vanhemmiltaan, opettajiltaan, ystäviltään, medialta ja niin edelleen. Ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja. He elävät yhteisöissä, eivätkä näin ollen ole vapaita ehdottomassa mielessä. Venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovsky totesi: ”Jos voisimme kuvitella ihmisen, joka olisi vapaa absoluuttisessa mielessä, hän muistuttaisi kalaa kuivalla maalla.”[7]

Inhimillinen vapaus ei ole riippumattomuutta ulkoisista vaikutteista, mikä olisi muutenkin mahdotonta. Vapaus on sitä, että vapaasti valitaan vaikutteet, joille vapaaehtoisesti halutaan altistua. Hänestä, joka valitsee viisaasti, voi tulla suurenmoinen ihminen.

Johtajat ymmärtävät tämän hyvin. He ovat elämänsä eri vaiheissa vapaaehtoisesti vastaanottaneet hyviä vaikutuksia rakastavilta vanhemmilta, viisailta ystäviltä, suurisieluisilta opettajilta ja muilta henkilöiltä. Tilanne on vahingollinen silloin, kun tietoisesti tai tiedostamatta asetumme alttiiksi kielteisille vaikutteille. Jos inhimillinen kasvatukseni tulee etupäässä Hollywoodilta, ymmärrän, mitä positiivinen vaikutus on ehkä vasta silloin, kun huomaan sen puutteen omassa elämässäni.

Sano ei ”ryhmäajattelulle”

Sano ei ”ryhmäajattelulle”. Orwellilainen ”ryhmäajattelu” (poliittisen korrektiuden alkumuoto) tulee 1700-luvun ranskalaisten rationalistifilosofien valistusaatteesta. He suhtautuivat ihmiseen lähinnä mekaanisen yhteiskuntakoneiston osana. He eivät huomioineet sisäsyntyistä pahuutta, joten yhteiskunnalliset ongelmat selitettiin ihmisen häiriökäyttäytymisellä, joka voitiin korjata asiantuntijoiden laatiman yhteiskunnallisen suunnittelun avulla. Lainataksemme T. S. Eliotia, valistus ”unelmoi niin täydellisistä järjestelmistä, ettei kenenkään tarvinnut olla hyvä”.[8] Valistus kielsi sen, minkä ihmiskunta on aina tiennyt todeksi: pahuus on ihmisluonnossa sisäsyntyistä – kuten hyvyyskin.

Valistusajan aiheuttama taantumuksellisuus tuntuu vielä tänäänkin. Ihmiset esimerkiksi suhtautuvat entistä välinpitämättömämmin hyveiden kehittämiseen itsessään ja muissa. Miksi vaivautua, kun yhteiskunnallisella säätelyllä asiat ratkeavat? Valistusajattelussa tärkeää ei ole ihminen ja hänen luonteensa, vaan ”ihmiskunnan edistys”.

Nicholas Capaldi osuu asian ytimeen: ”Liberaalien nyky-yhteiskuntien vakavin ongelma ovat ihmisen puolikkaat… Heidän todellinen vajavaisuutensa on luonteen heikkous, moraalinen vaje. Koska heiltä puuttuu yksilöllisyyden taju lähes kokonaan, he eivät osaa rakastaa sitä hyvää, joka heissä on. Koska he eivät osaa rakastaa itseään, he eivät osaa rakastaa muita. Koska he eivät osaa rakastaa muita, he eivät osaa vaalia perhe-elämää – itse asiassa ajatus perhe-elämästä on tylsistyttävä. Rakkauden puutteen itseään, muita ja perhettään kohtaan he kompensoivat lojaalisuudella kuviteltua yhteiskuntaa kohtaan… He päätyvät tilanteeseen, jossa heidän johtajansa ovat heidän omia peilikuviaan: ihmisen puolikkaita, jotka pyrkivät hallitsemaan muita, koska eivät osaa hallita itseään.”[9]

Tällainen ihmisen puolikas korvaa hyveet poliittisilla iskulauseilla ja psykologisella jargonilla. Oikeudenmukaisuuden hyveestä tulee suvaitsevaisuutta moraalirelativismina ymmärrettynä, viisaudesta tulee tilastoja ja todennäköisyysteoriaa, itsehillinnästä tulee tupakkalakko, Atkinsin dieetti tai muu terveystrendi, suurisieluisuudesta tulee itsetuntoa, nöyryydestä itsekriittisyyttä – ja Jumalasta demokratiaa.

Lopputulos on läpisyöpynyt ikävystyneisyys – ”ei se tavallinen, jokapäiväistä rutiinia seuraava ikävystyneisyys vaan transsendenttinen, jopa metafyysinen ikävystyneisyys, sellainen, jolle itse elämän mysteeri on ikävystyttävä”.[10] Se on ikävystyneisyyttä, jossa ”mielikuvitus sammuu ja halut kuihtuvat”.[11]


[1].   E. & L. Spagnol, Machiavelli per i manager. Milano: Longansi, 1988.

[2]*   Margaret Sanger (1879–1966) oli ehkäisyn, pakkosterilisaation ja abortin väsymätön ja fanaattinen puolustaja. Hän perusti Yhdysvaltojen suurimman abortteja tarjoavan järjestön (Planned Parenthood) ja puolusti ”kelpaamattomien” ihmisten pakkosterilisaatiota ihmisrodun jalostuksen nimissä. Vuonna 1919 Sanger kirjoitti perustamassaan Birth Control Review -lehdessä: ”Enemmän lapsia sopivilta, vähemmän sopimattomilta – juuri tästä on ehkäisyssä kyse.” Vaikka hän ei ollut yhtä kuuluisa kuin Hitler tai Lenin, Sangerin vaikutus elämänmuotoomme on ollut suunnaton. H. G. Wells, joka piti häntä ”maailman merkittävimpänä naisena”, kirjoitti vuonna 1931: ”Kun kulttuurimme historia kirjoitetaan, siitä tulee biologinen historia ja Margaret Sanger on sen sankaritar.” (K. D. de Marco & B. Wiker, Architects of the Culture of Death. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 1998.)

[3].   C. I. Barnard (1886–1961), The Functions of the Executive, 1938, lainattu teoksessa Juan Antonio Pérez López, Teoría de la acción humana en las organizaciones, Madrid: Rialp, 1991, s. 17–18.

[4].   P. Druckerin sanoin: ”Managerointi on asioiden tekemistä oikein; johtajuus on oikeiden asioiden tekemistä.”

[5].   M. De Pree, Leadership is an Art, s. 55, 71.

[6].   P. Kostenbaum, Leadership, the Inner Side of Greatness, s. 37, 39.

[7].   Ks. A. Tarkovsky, Sculpting in Time. Austin: University of Texas Press, 1989, luku “On the Responsibility of the Artist”.

[8].   T. S. Eliot, The Rock. New York: Harcourt Brace, 1934.

[9].   N. Capaldi, ”Distributive Justice or Social Justice”, D. Andersonin (toim.) teoksessa Decadence: The Passing of Personal Virtue and its Replacement by Political and Psychological Slogans. London: Social Affairs Unit, 2005, s. 145.

[10].  G. Weigel, The Cube and the Cathedral, s. 166.

[11].  D. B. Hart, ”Religion in America: Ancient & Modern”, The New Criterion, maaliskuu 2004, vol. 22, s. 6. Lainattu teoksessa G. Weigel, The Cube and the Cathedral, s. 167.