Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa II, luku 2

Rohkeus (1/2)

Hyvien päätöksien tekeminen
Suunnan säilyttäminen, fokuksen johdonmukainen kohdistaminen ja periaatteiden läpinäkyvyys eivät aina johda rakkauteen, mutta ne johtavat aina luottamuksen kautta toimivaan johtajuuteen.
— Warren Bennis

Kuten edellä näimme, viisaus on hyvän päätöksenteon kiistaton edellytys. Myös rohkeudella on elintärkeä rooli. Rohkeus auttaa johtajia välttämään järkeistämistä, voittamaan epäonnistumisen pelkonsa, tekemään ja toimeenpanemaan päätöksiä ajallaan sekä selviämään vaikeista kausista sisulla.

Mutta rohkeuden vaikutukset eivät jää tähän. Päätöksenteko on vasta alkua.

Rohkeuden määritelmä

Aloitetaan sillä, mitä rohkeus ei ole. Rohkeus ei ole pelottomuutta. Parhaat ja rohkeimmat sotilaat pelkäävät ennen taistelua. Jeesus oli niin kauhuissaan lähestyvästä kidutuksestaan ja teloituksestaan, että hän hikoili jopa verta. Pelottomuus nousee usein kyvyttömyydestä nähdä tilanteen – mahdollisesti hyvinkin vaarallisen tilanteen – todellisuus. Pelottomuus voi nousta myös asketismista, joka tukahduttaa inhimilliset passiot – kuten pelon. Pelon tukahduttaminen on rohkeuden tukahduttamista.

Rohkeus ei ole pelottomuutta. Parhaat ja rohkeimmat sotilaat pelkäävät ennen taistelua.

Rohkeus on itsensä uhraamista viisaiden ja oikeudenmukaisten päämäärien toteuttamiseksi. Itsensä uhraamisen ja tarkoitusperien arvokkuuden välinen yhteys on ehdottoman tärkeä. Onhan selvää, että terroristikin voi uhrata itsensä, mutta se ei tee hänestä rohkeaa – päinvastoin hän on pahantahtoinen mielipuoli. Voit uhrata elämäsi fanaattiselle aatteelle, mutta se ei ole rohkeutta. Se on seurausta itsepäisyydestä, ylpeydestä, harhakuvitelmista ja joissain tapauksissa pahoista hengistä.

Jos arvoni ovat vääristyneet, voin olla kova mutta en rohkea. Jos arvostan uhrausta vain sen itsensä vuoksi, voin olla stoalaisen tyyni, mutta myrskyn puute ei ole rohkeuden määritelmä.

Pieper selventää: ”Vaikeudet ja ponnistelut eivät luo hyvettä, sen tekee yksin hyvyys. Mielenlujuus [rohkeus] todistaakin jostakin sitä edeltäneestä… Viisaus ja oikeudenmukaisuus kulkevat sen edellä… Vain hän, joka on viisas ja oikeudenmukainen, voi olla myös rohkea.”[1]

Rohkeuteen ei riitä omantunnon seuraaminen. Moni terroristi seuraa omantuntonsa ääntä. Rohkeus asuu ihmisissä, joiden omatunto on jalostettu totuuden vilpittömän ja johdonmukaisen etsinnän kautta.

Kestävyys

Rohkeus tuo mieleen uskaliaisuuden ja voimallisuuden, ja niin pitäisikin. Mutta rohkeus voi olla myös ikävystyttävän yksitoikkoista. Se nimittäin vaatii usein pitkän aikavälin kestävyyttä.

Kestävyys on rohkeuden ydin. Kestävyys ei ole passiivisuutta, sillä se edellyttää lujan ja proaktiivisen mielen. Kestävyydessä paljastuu ihmisen syvin ja hiljaisin vahvuus. Sotilaalle voi olla vaikeampaa sinnitellä kylmässä ja kosteassa poterossa kuin syöksyä luotisateeseen aseet paukkuen.

Kestävyys merkitsee johtajille omantunnon lahjomattomuutta myös vaikeina aikoina.

Kestävyys on rohkeuden ydin.

Sir Thomas More, suuri humanisti ja kuningas Henrik VIII:n lordikansleri, kieltäytyi tunnustamasta Henrikiä hänen itse perustamansa Englannin kirkon itseoikeutetuksi päämieheksi. Sen seurauksena More kärsi marttyyrikuoleman: hän menetti päänsä. Vaikka hän kärsi julmuuksia viidentoista kuukauden ajan London Towerin vankitornissa ja häntä vastustivat Englannin kuningas ja piispat sekä useimmat hänen ystävistään ja koko hänen perheensä (traagisesti myös hänen Margaret-tyttärensä), Sir Thomas ei luopunut periaatteistaan.

Edes yksitoista terroristien murhayritystä ei riittänyt pysäyttämään Venäjän pääministerin Pjotr Stolypinin aikeita talonpoikaisreformista. Hän pysyi uskollisena omalletunnolleen, missiolleen ja kansalleen.

Oli kulunut vain joitakin tunteja pommista, joka räjäytettiin eräässä tilaisuudessa hänen kodissaan ja jossa kuoli 27 ja haavoittui 32 ihmistä – mukaan lukien kaksi hänen lastaan. Stolypin oli tuskin toipunut iskusta, kun hän jo vetäytyi työhuoneeseensa valmistelemaan reformiehdotelmaansa myöhään yöhön. Venäjä oli katastrofin partaalla, ja Stolypin ymmärsi, että valtion päämiehenä hänen oli vietävä läpi venäläisen elämän täydellinen reformi.

Hän kirjoitti testamenttiinsa: ”Haudatkaa minut murhapaikalleni.”

Stolypinille kansakunnan hyvä painoi enemmän kuin hänen henkilökohtaiset murheensa – terroristihyökkäyksessä hänen neljätoistavuotias Natasha-tyttärensä oli vammautunut pysyvästi. Hän tiesi, että ainoa tapa varmistaa hänen ja hänen perheensä turvallisuus oli irtisanoutua tehtävistään, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan alistua terrorille. Hän kirjoitti testamenttiinsa: ”Haudatkaa minut murhapaikalleni.”

Johtajien käytös on aina johdonmukaista ja säntillistä. He eivät käyttäydy moraalittomasti ja oikeuta sitä yleisellä moraalittomuudella (surullisen kuuluisa ”kaikki tekevät sitä” -argumentti). Saapuessaan työpaikalle he eivät unohda arvojaan, kuten Escrivá tapasi sanoa, ”aivan kuin kysymyksessä olisi hattu, joka jätetään eteiseen”.[2]

Johtajat ovat immuuneja trendeille. Nuori Ronald Reagan ei käyttänyt aikaansa poliittisten tuulien mittailuun. Kun kommunistit taistelivat Hollywoodin herruudesta 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa ja useimpien elokuva-alan ihmisten urakehitys kääntyi yllättäen vasemmalle, Reagan pitäytyi uskomuksissaan ja kertoi niistä sekä niihin vaikuttaneista syistä avoimen selkeästi.

Johtajat ovat immuuneja trendeille.

Reagan oli ollut demokraattipuolueen jäsen koko elämänsä, mutta hän päätti siirtyä republikaanipuolueeseen poliittisesti kaikkein epäsuotuisimpana ajankohtana. Suosittu demokraatti, John F. Kennedy, istui Valkoisessa talossa, ja demokraatit hallitsivat sekä edustajainhuonetta että senaattia. Republikaanit taas eivät olleet olleet vallassa sitten suuren laman ja näyttivät hyväksyneen pysyvän vähemmistöstatuksensa. Vasemmistolainen oikeaoppisuus kukoisti kaikkialla. Mutta Reagania eivät ajaneet itsekkäät motiivit. Hänen Valkoisen talon puheenkirjoittajansa Peggy Noonan kertoo: ”Hänen elinikäinen pyrkimyksensä oli tilanteesta riippumatta ensin selvittää totuus ja sitten puolustaa sitä vastustuksesta välittämättä.”[3]

Myös Aleksandr Solzhenitsyn oli horjumaton totuuden puolustaja ja vieläpä hänelle armottoman vihamielisen totalitaarisen hallinnon aikana. Tämä kansakunnan etulinjan kirjailija kärsi vuosia vankileireillä ja lopulta karkotettiin kotimaastaan.

Niin kauan kuin hän tyytyi arvostelemaan vain Stalinia, kuten varhaisessa teoksessaan Ivan Denisovitshin päivä, Solzhenitsynin maine kotona ja ulkomailla oli moitteeton. Tämä sopi mainiosti neuvostojohtaja Hrushtshoville, joka kävi kampanjaa Stalinin henkilökulttia vastaan. Se sopi myös useille länsimaisille intellektuelleille, jotka ihailivat lokakuun vallankumousta ja katsoivat Stalinin pettäneen sen.

Myöhemmissä teoksissaan Solzhenitsyn teki selväksi, ettei hän vastustanut ainoastaan Stalinia vaan myös Leniniä ja lokakuun vallankumousta. Hän tuomitsi jopa helmikuun vallankumouksen. Hän myös epäröimättä lähetti neuvostojohdolle avoimen kirjeen, jossa hän esitti vääräoppiset näkemyksensä. Solzhenitsynistä tuli siten loppuiäkseen ”kansan vihollinen” ja merkitty mies, ei ainoastaan neuvostotähtäimissä vaan myös länsimaisten älymystölegioonien silmissä – jotka olivat vallankumoukselle ja sen sekulaarisille tavoitteille myötämielisiä.

Solzhenitsynin kyvyttömyys niiata sekulaariselle materialismille edes maanpakolaisuutensa aikana aiheutti kummastusta ja ivaa. Kasvava parjaajien orkesteri, joka ei halunnut kuulla oman maailmankuvansa vastaisia mielipiteitä, leimasi hänet pian vapauden ja kaiken kehityksen viholliseksi. Solzhenitsynin mielenrauhaa tämä ei järkyttänyt.


[1]. J. Pieper, Fortitude and Temperance. New York: Pantheon Books, 1954, s. 18–19.

[2]. J. Escrivá, Tie, nro. 353.

[3]. P. Noonan, When Character was King, A Story of Ronald Reagan, s. 66.