Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa II, luku 2

Rohkeus (2/2)

Hyvien päätöksien tekeminen

Aborttikiista on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana synnyttänyt maailmaan lukuisia uusia rohkeita johtajia, jotka osoittaen suurta kärsivällisyyttä ja uskomatonta kestävyyttä ovat kieltäytyneet seuraamasta ajan trendiä.

Jérôme Lejeune on ollut rohkeuden perikuva tässä taistelussa elämän puolesta. Löydettyään vuonna 1958 Downin syndrooman aiheuttavan geenivirheen hänestä tuli hetkessä maailmankuulu. Puhuttiin jo Nobel-palkinnosta. Hänen työnsä antoi toivoa tämän pelätyn sairauden parannuskeinon löytymisestä ja avasi geenitutkimuksessa täysin uusia ulottuvuuksia. Yhdistyneiden kansakuntien maailmanterveyskonferenssin puhujakorokkeelta Lejeune lausui: ”Elämä on fakta, halusimme sitä tai emme.” YK:n vahvistuva sitoutuneisuus elämänvastaiseen ideologiaan kauhistutti häntä. Hän haastoi kansainvälisen edustajajoukon rohkeasti: ”Me olemme todistamassa elämän instituution takinkääntöä kuoleman instituutioksi.” Hän oli sanonut sanottavansa. Illalla hän uskoutui tanskalaiselle vaimolleen: ”Menetin tänään Nobel-palkintoni.”

Illalla hän uskoutui tanskalaiselle vaimolleen: ”Menetin tänään Nobel-palkintoni.”

Puolustamalla tieteellistä totuutta ja siitä kumpuavaa suurempaa moraalista totuutta Lejeune joutui törmäyskurssille ajan hengen kanssa, toukokuun 1968 vallankumouksellisen hengen kanssa. Hän löysi itsensä pian hyvin tulehtuneesta tilanteesta. Hänen tyttärensä Clara muistaa pyöräilleensä kouluun isänsä yliopiston ohi. Seinät oli tuhrittu isoilla mustilla kirjaimilla: ”Vapise, Lejeune! Opiskelijoiden vallankumousliike pitää sinua silmällä!” ja: ”Lejeune on murhaaja. Tappakaa Lejeune!” sekä: ”Lejeunen ja hänen pikkuriiviöidensä [ts. Downin syndroomasta kärsivien lasten] on kuoltava!” Häntä vastaan hyökättiin eri tilaisuuksissa verbaalisesti ja joskus fyysisestikin. Kutsut kansainvälisiin geenitutkimuksen konferensseihin tyrehtyivät. Hänen tutkimusrahoituksensa lakkautettiin. Hänen oli pakko purkaa laboratorionsa ja hajottaa tutkimusryhmänsä.

Mies, josta 38-vuotiaana oli tullut Ranskan nuorin lääketieteen professori genetiikan ensirivin tutkijana ja jonka tulevaisuudennäkymät olivat olleet suurenmoiset, täynnä kunniaa, tunnustusta ja vaikutusvaltaa, löysikin itsensä parhaassa iässään ilman yhteistyökumppaneita, ilman rahoitusta tai edes toimistotilaa. Ystävät hylkäsivät hänet, media haukkui hänet ja hänestä tehtiin yhteiskunnan hylkiö. Lejeune hyväksyi tilanteensa rauhallisin mielin iloiten siitä, että oli kieltäytynyt pahan taantumuksellisuudesta. Hän kuoli pääsiäissunnuntaina vuonna 1994 lyhyen mutta tuskaisen sairauden jälkeen, joka oli alkanut pyhän viikon keskiviikkona.[1]

Äiti Teresa Kalkuttalainen, yksi viime vuosisadan suurimmista uskonnollisista johtajista, asettui hänkin rohkeasti poikkiteloin ajan trendejä vastaan. Nobel-palkintopuheessaan vuonna 1979 hän liitti toisiinsa syntymättömien lasten puolustamisen ja maailmanrauhan: ”Uskon, että rauhan suurin vihollinen on meidän aikanamme abortti, koska se on selvä hyökkäys, selvä tappo – äidin itsensä tekemä murha. Sillä jos äiti saa tappaa oman lapsensa, mikä estää minua tappamasta sinua tai sinua tappamasta minua?”

Presidentti Ronald Reagan oli peloton abortinvastustaja, vaikka neuvonantajat varoittivatkin sen vaikutuksesta kannatuslukuihin. Yksikään toinen 1900-luvun poliitikko ei puhunut yhtä suorasanaisesti ihmisen oikeudesta elää. Hänen kuuluisa puheensa 8. maaliskuuta 1984, jossa hän tunnetusti tuomitsi Neuvostoliiton ”pahuuden valtakunnaksi”, käsitteli aborttia ja Amerikan sielua paljon enemmän kuin kommunismia: ”Jonain päivänä kongressissa hyväksytään tämän tragedian päättävä laki, ja me emme voi levätä ennen kuin näin tapahtuu. Ellei voida todistaa – tai kunnes todistetaan – ettei syntymätön lapsi ole elävä ihminen, hänen oikeuttaan elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun on puolustettava. Ehkä muistatte, kun abortti laillistettiin, kuinka monet varoittivat sen johtavan kaiken ihmiselämän arvostuksen laskuun ja kuinka abortin filosofiset perustelut tulisivat oikeuttamaan myös muunlaiset hyökkäykset ihmiselämän pyhyyttä vastaan, esimerkiksi lapsi- ja armomurhat. Voimme traagisesti todeta, että nämä ennusteet pitivät valitettavan hyvin paikkansa.”

Johtajat eivät lannistu, kun ihmiset torjuvat heidät ja heidän ajatuksensa mitä ikävimmällä tavalla. Ronald Reagania haukuttiin sammuneeksi elokuvatähdeksi, suloiseksi aasiksi ja sodanlietsojaksi. Josemaría Escriváa kutsuttiin hereetikoksi, kommunistiksi ja fasistiksi, ja hänen perustamaansa organisaatiota epäiltiin mafiarakenteiseksi lahkoksi. Moni Robert Schumanin maanmiehistä moitti häntä Ranskan pitkäaikaisen vihollisen mielistelystä. Johannes Paavali II:n vastustajat syyttivät häntä epäsuorasta kansanmurhan tukemisesta, koska hän ei siunannut kondomeja aidsin-vastaiseen taisteluun. Solzhenitsyn leimattiin suvaitsemattomaksi venäläiseksi ajatollahiksi ja kovan linjan teokraatiksi, koska hän toivoi kristillisten arvojen inspiroimaa kansanherätystä Venäjällä.

Johtajat osaavat odottaa joutuvansa vastustajiensa ja median raatelemiksi. Kestävyys, joka kasvaa fanaattisen hyvevastaisuuden kohtaamisesta, antaa sydämelle, mielelle ja sielulle rauhan. Voi olla ylpeä siitä, että on taistellut hyvin.

Johtajat osaavat odottaa joutuvansa vastustajiensa ja median raatelemiksi.

Kun Thomas More odotti kuolemantuomiotaan hänen kieltäydyttyään sanoutumasta irti periaatteistaan, hänen iloinen olemuksensa teki koskettavan vaikutuksen hänen lähipiiriinsä. Hyväntuulisuus versosi hänen omistautumisestaan omalletunnolle ja viime kädessä hänen horjumattomasta uskostaan. Moren elämäkerrankirjoittaja Gerard Wegemer kirjoittaa: ”More ei ollut hyväntuulinen vain temperamentiltaan. Hänen epätavanomainen rauhallisuutensa ja hyväntuulisuutensa olivat perua hänen omantunnon tutkiskelun tottumuksestaan, mikä mahdollisti jokaisen tilanteen erityisvaatimusten tarkastelun iankaikkista perspektiiviä unohtamatta.”[2]

Minulla on ollut henkilökohtainen ilo ja kunnia tavata paavi Johannes Paavali II, Aleksandr Solzhenitsyn, Lech Wałęsa ja Jérôme Lejeune. Vaikka he olivat joutuneet kestämään suurta kärsimystä (tai kenties juuri sen vuoksi), he säteilivät rauhaa ja iloa. Ei jälkeäkään vihasta, katkeruudesta tai mielipahasta. Tapasin Solzhenitsynin hänen datshallaan Moskovan lähellä. Hän oli silloin jo 85-vuotias, terveytensä kanssa kamppaileva vanha mies. En koskaan unohda sitä iloisuutta ja tarttuvaa elämänmyönteisyyttä. Samoin Lejeunen suhteen: hänen uskomaton seesteisyytensä kumpusi leijonan rohkeudesta. Lejeune sanoi jotain unohtumatonta, joka olisi sopinut hänen hautakirjoituksekseen: ”En taistele ihmisiä vastaan. Taistelen valheita vastaan.” Ihminen, joka osaa tuomita synnin mutta rakastaa syntistä, hylätä huonot ideat mutta hyväksyä huonot ideoitsijat, kestää henkilöönsä kohdistetut hyökkäykset ja säilyttää mielenrauhansa.

Rohkeus ja uskallus

Johtajat kohtaavat pahuuden rauhallisina, mutta eivät epäröi tuhota sitä saadessaan siihen tilaisuuden. Tämä edellyttää rohkeutta ja jatkuvaa valmiutta.

Johtajat kohtaavat pahuuden rauhallisina, mutta eivät epäröi tuhota sitä saadessaan siihen tilaisuuden.

Kun Lech Wałęsa haastoi Kremlinin perustamalla Solidaarisuus-ammattiyhdistyksen, hänellä oli Johannes Paavali II:n ja Ronald Reaganin tuki. Tämä oli liikkeen tulevan menestyksen kannalta ratkaisevaa, mutta ilman Wałęsan rohkeutta ja taisteluvalmiutta se ei olisi todellakaan riittänyt.

”Johtajat ovat toiminnan ystäviä”, Bennis sanoo. ”Toisin sanoen johtajia yhdistää kyky kanavoida tahto ja visio teoiksi. Suuri visio, joka inspiroi ihmisiä, ei riitä. Sen täytyy näyttäytyä ja realisoitua jollakin ulkoisella tavalla ja saada jotain aikaan. Useimmat johtajat ovat käytännöllisiä unelmoijia ja pragmaattisia idealisteja.”[3]

Rohkeuteen kuulu kyky ottaa riskejä. ”Vapauta mielikuvitus ja rohkaise riskinottamista äärirajoille asti; sitten katso, mitä tapahtuu”, oli François Michelinin neuvo.[4]

Harva osaa arvostaa sitä luovuuden tarmoa, jota tarvitaan yrityksen perustamiseen tyhjästä. Sitten, kun toiminta on käynnissä ja pyörät pyörivät, on helppo kuvitella, että kuka tahansa olisi suoriutunut samasta. Onnistuneen alun taustahenkilöt ovat kuitenkin ani harvoin ”keitä tahansa”. He ovat yleensä vahvaluonteisia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä ja toimimaan päättäväisesti.

Johtajat kestävät vastoinkäymisiä, oli kyse sitten sisäisestä (heidän omiin heikkouksiinsa perustuvasta) tai ulkoisesta (heistä riippumattomista seikoista johtuvasta) vastustuksesta. He saattavat projektin kunnialla päätökseen, huolehtien myös pienistä asioista. Heidän sisukkuutensa ei ole jääräpäisyyttä vaan periaatteellista määrätietoisuutta.

Johtajat toteuttavat unelmansa uskollisella työllä, eivät kauniilla sanoilla ja eleillä.

Esimerkiksi Robert Schuman ja Jean Monnet omistivat koko elämänsä vakuuttaakseen poliitikot – puolueeseen katsomatta, yksi kerrallaan, päivästä toiseen – täysin integroidun Euroopan tärkeydestä. Vastoinkäymiset eivät lannistaneet heitä. Escrivá sinnitteli apostolisten tehtäviensä parissa koko Espanjan sisällissodan läpi, vaikka kirkkoja poltettiin ja uskovaisia pidätettiin, kidutettiin ja tapettiin.

Johtajat toteuttavat unelmansa uskollisella työllä, eivät kauniilla sanoilla ja eleillä. He ovat vahvoja, mutta osaavat ja tietävät milloin olla hienovaraisia. Heillä on lisäksi itsehillinnän hyve, joka takaa sydämen ja mielen herruuden. Tutustumme tähän tärkeään hyveeseen seuraavaksi.


[1]. Ks. C. Lejeune, Life is a Blessing: A Biography of Jérôme Lejeune, s. 47, 54, 110.

[2]. G. Wegemer, Thomas More, A Portrait of Courage. New York: Scepter Publishers, 1995, s. 222–223.

[3]. W. Bennis & J. Goldsmith, Learning to Lead: A Workbook on Becoming a Leader, esipuhe ja s. 4.

[4]. Ks. J. Couretas, ”Philosopher on the Factory Floor: The Sacramental Entrepreneurship of François Michelin.”