Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa I, luku 1

Suurisieluisuus (1/3)

Suuruuden kaipuu
Pääasia on aikomusten suuruus.
— Joseph Brodsky, Nobel-runoilija

Johtajat ovat suurisieluisia, jalomielisiä ja tietoisia potentiaalisuudestaan suuruuteen. Heidän unelmansa on toteuttaa ammatillinen ja inhimillinen potentiaalinsa.

Suurisieluisuuden klassinen määritelmä on extensio animi ad magna – sielun suuntautuminen kohti suuruutta. Latinan magnanimitas tulee kreikan sanasta megalopsychía. Sen vastakohta on micropsychía, joka merkitsee raukkamaisuutta ja pikkusieluisuutta.

Ajatus ylevästä elämäntarkoituksesta on pikkusieluisille vieras.

Pikkusieluiset ihmiset eivät kykene edes hahmottamaan suuruutta. Ajatus ylevästä elämäntarkoituksesta on heille vieras. Ivanov, Anton Tshehovin samannimisen näytelmän päähenkilö, antaa ystävälleen neuvon, jota yksikään suurisieluisuutta tavoitteleva ei voi pitää arvossa:

”Te rakas ystävä valmistuitte vasta viime vuonna, kun minä taas olen kolmekymmentäviisivuotias. Minulla on oikeus neuvoa teitä. [Valitkaa vaimoksenne] jotakin keskinkertaista, harmaata, vailla kirkkaita värejä ja turhia äänteitä. Yleensäkin järjestäkää koko elämänne kaavamaiseksi. Mitä harmaampi ja yksitoikkoisempi tausta, sitä parempi… Se on lämpimämpää, rehdimpää ja terveempää.”[1]

Suurisieluisuus saa johtajat unelmoimaan, visioimaan ja vahvistamaan mission tunnettaan.

Suurisieluisuus vaikuttaa kaikkeen. Se saa johtajat unelmoimaan, visioimaan ja vahvistamaan mission tunnettaan; se johtaa suhtautumaan tehtävien vaatimiin ponnisteluihin innolla; se auttaa suhteuttamaan keinot ja päämäärät; se saa heidät haastamaan itsensä ja ihmiset ympärillään.

Euroopan unionin perustajat, Robert Schuman, Jean Monnet, Konrad Adenauer ja Alcide de Gasperi ovat hyviä esimerkkejä suurisieluisuudesta. He ymmärsivät, että vuosisatoja kestäneiden sisäisten konfliktien ja sotien lopettaminen vaatisi integraatiota, kansallisten intressien yhdistämistä, ei vain yhteistyötä.

Robert Schuman, Ranskan ulkoministeri, piti Ranska-Saksa -suhteita laajamittaisen eurooppalaisen integraation välttämättömänä perusedellytyksenä. Tämä osoitti häneltä suurisieluisuutta. Hänellä oli hyvät syyt olla luottamatta Saksaan, sillä hän oli ollut natsivallan aikaisessa Ranskassa Gestapon vankina. Ranskalaisille Saksa edusti edelleen pahinta kilpailijaa ja potentiaalista vihollista. Mutta Schuman halusi unohtaa lähihistorian ongelmat yhteisen hyvän nimissä, koko Euroopan ja erityisesti Ranskan ja Saksan itsensä vuoksi.

Robert Schuman, 1886-1963

Robert Schuman, 1886-1963

Saksan kansleri Konrad Adenauer muisteli: ”Robert Schumanin vaikuttava ja rohkea aloite oli äärimmäisen tärkeä… Hänen viisautensa ja arvonsa loivat pohjan maidemme väliselle sovinnolle ja sitä kautta yhtenäisen ja vahvan Euroopan rakentumiselle.”[2]

Yhdysvaltojen ulkoministeri Dean Acheson kirjoitti muistelmissaan: ”Schumanilla oli visio yhtenäisestä Euroopasta aikana, jolloin Ranskassa tuskin kukaan kykeni visioimaan yhtään mitään.”[3]

Vuonna 1990 Euroopan parlamentti nimesi yksimielisesti Schumanin ”Euroopan isäksi”. Kyse on ainutlaatuisesta kunnianosoituksesta, jota ei ole annettu kenellekään toiselle. Schuman ei ole vastuussa siitä, että nykyinen EU-politiikka edustaa monissa yhteiskunnallis-moraalisissa kysymyksissä kuoleman kulttuuria.

Ronald Reagan oli toinen poliitikko, jonka visio ei oikein sopinut vallalla oleviin poliittisiin trendeihin. Tarkoitan tietenkin hänen suhtautumistaan kommunismiin. Reagan ei suostunut hyväksymään ajatusta siitä, että kommunismi oli tullut jäädäkseen ja että lännelle olisi järkevintä hyväksyä sen moderni sanoma. Päinvastoin hän omistautui kommunisminvastaiselle taistelulle. Vastakampanjaan sisältyi ulko- ja puolustuspoliittisia linjauksia, mutta myös neuvostohallinnon totuuden paljastaminen ja julkituominen.

Ronald Reagan, 1911-2004

Ronald Reagan, 1911-2004

Reaganin puheenkirjoittaja Peggy Noonan kirjoitti: ”Hän (Reagan) uskoi, että oli rakennettava totuudelle – vain totuus kestäisi. Valheet kuolevat. Hän uskoi, että politiikkaa oli johdettu valheilla liian pitkään, ja niiden seuraukset olivat olleet tuhoisat. Siispä hän omisti uransa niitä vastaan taistelemiseen todistamalla totuuden puolesta, toistamalla sitä yhä uudestaan ja uudestaan.”[4]

Kun Reagan kutsui Neuvostoliittoa ”nykyajan pahuuden keskukseksi” ja esitti julkisen toivomuksensa sen heittämisestä ”historian romukoppaan”, hän ilmaisi vain oman näkemyksensä totuudesta. Vakaumuksensa rohkaisemana hän pyrki toteuttamaan asioita, joita piti kansansa tosi etujen mukaisina – ja myös Venäjän kansan, joka oli kärsinyt paljon kommunismin ikeen alla. Presidenttiytensä loppupuolella Reagan matkusti Berliiniin ja vetosi Gorbatshoviin, että hän ”repisi tämän muurin alas”. Ei mennyt kauan, kun Berliinin muuri kaatui ja kommunismi heitettiin ”historian romukoppaan”.

Iskettiin totuuden puolesta. Siitä iskusta kommunismi ei selvinnyt.

Lech Wałęsa, Puolan Solidaarisuus-liikkeen legendaarinen johtaja, antoi hänkin merkittävän panoksen Euroopan tervehtymiseen. Menetelmä oli sama kuin Reaganilla: asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä. Kommunismi saarnasi solidaarisuutta, mutta sen hallitusmuoto oli sorto. Kommunismi väitti olevansa työväen ääni, mutta kielsi ammattiyhdistykset, kieltäytyi työehtosopimuksista ja leimasi lakkoilun laittomaksi. Wałęsa päätti palauttaa sanojen alkuperäiset merkitykset. Iskettiin ei niinkään kommunismia vastaan, vaan totuuden puolesta. Siitä iskusta kommunismi ei tosin selvinnyt.

Lech Wałęsa, s. 1943

Lech Wałęsa, 1943-

George Weigel pitää Solidaarisuus-liikkeen menestyksen syynä sitä, että ”miljoonat ihmiset, joista monet eivät olleet kristittyjä, sitoutuivat kristillisiin arvoihin: totuuteen, joka paljasti kommunismin moninaiset valheet, rohkeuteen, joka asettui vastustamaan sen raakuuksia, ja veljeyteen, jota sen ’hajota ja hallitse’ -taktiikka ei pystynyt murtamaan.”[5]

Corazon Aquino, Filippiinien presidentti vuosina 1986–1992, oli hänkin poliittinen visionääri. Hänen aviomiehensä, suositun senaattorin Benigno Aquinon, salamurhan jälkeen Corazon Aquinosta oli tullut itsevaltaisen presidentti Ferdinand Marcosin vastaisen liikkeen keulakuva. Useimmat filippiiniläiset uskoivat valtion olleen murhan takana. Corazon Aquino päätti haastaa Marcosin vuoden 1986 presidentinvaaleissa. Virallisen ääntenlaskennan mukaan Marcos olisi voittanut, mutta voitto perustui laajamittaiseen vaalivilppiin. Molemmat ehdokkaat julistautuivat voittajiksi ja järjestivät omat virkaanastumisjuhlansa. Sadattuhannet Aquinon kannattajat jalkautuivat kaduille osoittamaan hänelle tukeaan. Kun armeija kieltäytyi keskeyttämästä mielenosoitusta, Marcosin oli paettava maasta.

Corazon Aquino, 1933-2009

Corazon Aquino, 1933-2009

”Käytin diktaattorin oikeuksiani vain lakkauttaakseni ne”, Aquino sanoi vuosia myöhemmin. ”Minulla oli absoluuttinen valta, mutta hallitsin maltillisesti. Perustin itsenäisiä oikeusistuimia kyseenalaistamaan tämän absoluuttisen valtani ja lopulta lainsäädäntöelimen lakkauttamaan sen.”[6]

”Jos kansaa ohjaavat väärät arvot, demokratiastakin tulee tomppeleiden tasavalta.”

Aquinon visio oli moraalinen. Hän uskoi, että hänen tehtävänään oli taistella filippiiniläisten yhteisen hyvän puolesta, mikä merkitsi oikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestelmän perustamista. Aquino ei hyväksynyt ajatusta demokratiasta vain sen itsensä vuoksi. ”Jos kansaa ohjaavat väärät arvot, demokratiastakin tulee tomppeleiden tasavalta.”[7]

Aquino oli rehellisen, konstailemattoman ja lahjomattoman poliitikon perikuva. Hän istui presidenttinä yhden kuusivuotisen kauden eikä sen jälkeen asettunut enää ehdolle. Vielä vuosia hänen presidenttiytensä jälkeenkin filippiiniläiset muistavat Aquinon johtajana, joka yhdisti kansakunnan.

1900-luvun alun johtajista kaksi erottuu joukosta heidän suurisieluisuutensa ansiosta: Pjotr Stolypin, Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n aikainen pääministeri, ja Karl von Habsburg, Itävalta-Unkarin keisari.

Pjotr Stolypin oli pääministerinä vuosina 1906–1911. Stolypin oli Nikolain valtion johtohenkilöistä epäilyksettä pätevin. Vain hänellä oli käsitys siitä, miten Venäjää vuosikymmeniä ryöpytelleet raakuudet ja vallankumoukset saataisiin vihdoin loppumaan. Hänen suunnitelmiinsa kuului Venäjän maalaisväestön ja työväenluokan aseman parantaminen valtion talousjärjestelmässä niin, että he hyötyisivät itse suoraan työnsä hedelmistä ensimmäistä kertaa vuosien katkon jälkeen. Stolypin kannatti koko valtakunnan juridista ja hallinnollista uudistusta. Hänen ohjelmansa keskiössä oli maatalouden kokonaisvaltainen reformi.

Sekä sosialistit että konservatiivit tunsivat lähes mystistä kunnioitusta perinteistä kansankommuunia kohtaan.

Ohjelma oli uskalias ja poliittisesti latautunut. Täytyy muistaa, että Stolypinin aikana 80 prosenttia väestöstä asui maaseudulla. Sekä sosialistit että konservatiivit tunsivat lähes mystistä kunnioitusta perinteistä kansankommuunia kohtaan, joka oli eräänlainen talonpoikain kollektiivisesti omistama maa-alue. Sosialistit vaalivat tätä perinnettä, koska se toimi esiasteena heidän suunnitelmissaan sosialisoida koko talous- ja sosiaalielämä. Konservatiivit, maanomistajat, pitivät puolestaan kansankommuunia sosiaalisen järjestyksen – ja samalla oman mahtinsa ja vaikutusvaltansa – takeena.

Pjotr Stolypin, 1862-1911

Pjotr Stolypin, 1862-1911

Stolypin oli luontaiselta temperamentiltaan, koulutukseltaan ja poliittiselta suuntaukseltaan konservatiivi, mutta viisaana miehenä hän oli ensisijaisesti realisti. Hän ymmärsi, että käytännössä kansankommuuni oli moraalisesti epäoikeudenmukainen, taloudellisesti tehoton ja sosiaalisen epävakauden eli potentiaalisten levottomuuksien lähde. Tasa-arvon nimissä kommuunitila vaati maa-alueiden jakamista kutakuinkin tasaisesti. Jokaisesta pyrittiin tekemään vastuullinen koko yhteisölle. Tämän seurauksena viljelyskelpoiset maat lohkottiin yhä uudelleen. Kun yksittäinen talonpoika huomasi, että hänen oli käytännössä mahdoton kohentaa perheensä elämänlaatua, hän lannistui – ja turhautui. Ennen pitkää talonpoikaiskommuunien pelloilla kasvoi viljan seassa kapinaohdaketta.

Stolypinin maatalousreformi vihastutti sosialistit. Mikäli tsaari käynnistäisi onnistuneen reformin, joka kohentaisi talonpoikien oloja, heidän tyytymättömyyttään ei voitaisi enää hyödyntää sosialistien omien tarkoitusperien toteuttamiseksi. Vaikutusvaltaiset maanomistajat olivat yhtä kiihkeitä reformin vastustajia. He pelkäsivät, että vahvistuvan talonpoikaisväestön myötä maanomistajien vallan ja vaurauden siunannut ikivanha yhteiskuntajärjestelmä syrjäytettäisiin. Tsaari pelästyi vastustusta niin, että veti pääministeriltään tukensa.

Aleksandr Solzhenitsyn uskoo, että mikäli Venäjällä olisi toteutettu Stolypinin reformi, se olisi luonut itsenäisen talonpoikaisväestön kahdessakymmenessä vuodessa ja pelastanut kansakunnan bolshevismilta.

Mutta reformia ei koskaan toteutettu, ja punainen vallankumous oli jo lähellä. Vaikka Stolypin menetti tukijoukkonsa, hän ei koskaan luovuttanut. Loppuun asti hän toivoi onnistuvansa missiossaan. Loppu otti Dimitri Bogrovin hämärän muodon. Bogrov, jolla oli yhteyksiä sekä kapinallisterroristeihin että tsaarin salaiseen poliisiin, murhasi Stolypinin syyskuussa 1911.


[1]. A. Tshehov, Ivanov, 1. näytös, 5. kohtaus. Kokoelmateos Isättömyys. Suom. Esa Adrian.  Helsinki: Love Kirjat, 1986.

[2]. Ks. R. Lejeune, Robert Schuman, Père de l’Europe. Paris: Librairie Académique Perrin, 1980, luku 21.

[3]. Ks. R. Lejeune, Robert Schuman, Père de l’Europe, luku 15.

[4]. P. Noonan, When Character was King, A Story of Ronald Reagan. New York: Penguin Books, 2002, s. 200–201.

[5]. G. Weigel, The Cube and the Cathedral. New York: Basic Books, 2005, s. 129.

[6]. C. Aquino, puhe kansainväliselle opiskelijakongressille UNIV:lle Roomassa maaliskuussa 1993.

[7]. C. Aquino, puhe kansainväliselle opiskelijakongressille UNIV:lle Roomassa maaliskuussa 1993.