Tilaa Hyvejohtajuus-kirja
Skip to content
Osa I, luku 1

Suurisieluisuus (2/3)

Suuruuden kaipuu

Karl Franz Josef von Habsburg-Lothringen oli Itävalta-Unkarin viimeinen keisari. Noustessaan valtaistuimelle vuonna 1916, kaksi vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen, hän oli 29-vuotias.

Karl piti konfliktin lopettamista tärkeimpänä tehtävänään. ”Valtaan astumisestani lähtien olen väsymättä yrittänyt säästää kansaani sodan kärsimyksiltä”, hän sanoi. ”Sodan, jonka aloittamisessa minulla ei ollut osaa eikä arpaa.” Historioitsija Warren Carroll kommentoi Karlin 1917 rauhanaloitetta seuraavasti: ”Se oli vilpittömin ja epäitsekkäin aloite sodan pysäyttämiseksi, jonka minkään sodan osapuolen valtionjohtaja teki koko sodan aikana.” Kuuluisa ranskalaiskirjailija Anatole France kirjoitti: ”Keisari Karl tarjosi rauhaa. Hän oli sodan aikana ainut rehellinen johtaja, mutta häntä ei kuunneltu… Hän toivoi aidosti rauhaa, joten kaikki vihasivat häntä.”

Karl Franz Josef von Habsburg-Lothringen, 1887-1922

Karl Franz Josef von Habsburg-Lothringen, 1887-1922

Vihollisuuksien aikanakin Karl säilyi rauhan miehenä ja pyrki päätöksissään oikeudenmukaisuuteen. Hän kielsi itävaltalais-unkarilaisilta sotajoukoilta sinappikaasun käytön, kaupunkien ilmapommitukset ja kaikenlaisen mielivaltaisen tuhoamisen, kuten sotasaaliiden ottamisen ja ryöstelyn. Huhtikuussa 1917 hänen tietoonsa tuli Saksan päällystön suunnitelma Venäjän tuhoamiseksi, johon kuului Leninin ja bolshevikkien – jotka elivät silloin Sveitsissä maanpaossa – lähettäminen takaisin Venäjälle lietsomaan vallankumousta. Karl vastusti suunnitelmaa rajusti eikä päästänyt Leniniä ja hänen seuruettaan kuljettanutta junaa Itävallan rajan yli. Toivuttuaan tästä takaiskusta Saksan johto lähetti junan Ruotsin kautta. Keisarinna Zita kertoi myöhemmin, että hänen aviomiehensä ei ollut suostunut Venäjän kansan vastaisiin ”epäoikeudenmukaisiin ja vastuuttomiin” tekoihin.

Jos hänen kaltaisiaan johtajia olisi ollut enemmän, 1900-luku olisi voinut olla hyvinkin erinäköinen. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että ensimmäinen maailmansota johti bolshevismin nousuun Venäjällä ja natsismin nousuun Saksassa, jotka puolestaan johtivat toiseen maailmansotaan ja kylmään sotaan.

Marraskuun 11. päivänä 1918 Karl joutui luopumaan Itävalta-Unkarin kruunustaan. Kolme vuotta myöhemmin hän kuoli maanpakolaisena Madeiralla kovien kärsimysten jälkeen. 34-vuotiasta aviomiestä ja isää jäivät suremaan leski sekä viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Karl saattoi epäonnistua tehtävässään – Eurooppaa hallitsi pahuuden ilmapiiri ennenkuulumattomalla tavalla –, mutta johtajana hän onnistui suurenmoisesti. Tässä mielessä hänen tarinansa muistuttaa Stolypinia. Molemmilla oli suuri sydän ja visio – molemmat valaisivat suurisieluisuudellaan pimeää aikaa. Heidän esimerkkinsä tulee inspiroimaan hyvän tahdon ihmisiä vielä useamman sukupolven ajan.

Johtajuus ei ole politiikan yksinoikeus. Myös liikealalla on miehiä ja naisia, joilla on unelmia ja visioita, joiden toteuttamiseen he suhtautuvat intohimoisesti. Mutta koska liiketoimintaan liittyy läheisesti raha, jotkut pitävät koko alaa alhaisena ja sen harjoittajia pelkkinä oman edun tavoittelijoina. Vaikka myönnetään, että liiketoiminta mahdollistaa meille paljon mukavuuksia aina hammastahnasta iPodeihin, ajatellaan, että sillä on tuskin paljoa tekemistä ihmisenä kasvamisen kanssa.

Sata vuotta sitten englantilaisen pamfletistin, Bernard Mandevillen, tekstit yleistivät väärinkäsityksen, jonka mukaan talous oli sen sosiaalisista hyödyistä huolimatta vain välttämätön paha. Hän väitti, että kannustamalla yritteliäisyyteen yksityiset paheet, kuten ylellisyys, ahneus ja kateus johtivat yleiseen hyötyyn: ”Vaik’ osia paheet vaivas, oli kokonaisuus taivas.”[1]

Voitontavoittelu on olennainen osa liiketoimintaa, mutta se ei ole sen tarkoitus.

Todellisuudessa monille yrittäjille ja johtajille liiketoiminta ei ole vain rahantekoväline. Heille liiketoiminta tarjoaa foorumin, jossa voidaan tavoitella henkilökohtaista ja organisatorista suuruutta ja toteuttaa jotakin arvokasta yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kypsät liikemiehet ja -naiset eivät ole vain oman taloudellisen edun tavoittelijoita tai osakkeenomistajien sätkynukkeja. Voitontavoittelu on olennainen osa liiketoimintaa, mutta se ei ole sen tarkoitus.

Oliko John D. Rockefeller, joka aloitti uransa pankkivirkailijana ja lopetti sen yhtenä maailman rikkaimmista miehistä, suurmies? Oliko Andrew Carnegie, joka aloitti 1,20 dollaria viikossa tienaavana puuvillatehdastyöläisenä mutta josta tuli Amerikan teräsalan näkyvimpiä johtajia, suurmies? En usko, että monikaan kutsuisi heitä suuriksi. Näitä ”talouden sankareita” kyllä ihaillaan, mutta ei sen vuoksi, että heillä olisi ollut jokin visio, vaan siksi, että he loivat itse oman rikkautensa – eivätkä paljoa muuta. Rockefellerillä ja Carnegiella oli tietenkin unelmia, mutta ne eivät olleet aidon johtajan unelmia. Heillä ei ollut missiota, vaan yksi ainoa päämäärä: olla oman itsensä herra.[2]

Carnegie kirjoitti: ”Tyytyykö kukaan oikea liikemies ajatukseen elämänmittaisesta peruspalkkatyöstä? Ei varmasti. Tämä erottaakin aidon liikemiehen muista: hän on herra, joka tekee voittoa, he ovat palvelijoita, jotka nostavat palkkaa.”[3] Tämä ei ole suurisieluisuudesta kumpuavaa viisautta, vaan röyhkeyden peitoksi kirjailtua viisastelua.

Suurisieluinen ihminen antaa enemmän kuin suuria shekkejä. Hän antaa oman itsensä.

Joku voi sanoa, että nämä talousporhot olisivat osoittaneet suurisieluisuutta tukemalla kulttuuria ja hyväntekeväisyyttä miljoonilla dollareilla. Tämä on lähempänä filantropiaa. Filantropia on kaunis sana, mutta se ei ole suurisieluisuuden synonyymi, varsinkaan, jos annetaan vain liiasta eikä tehdä henkilökohtaisia uhrauksia. Suurisieluinen ihminen antaa enemmän kuin suuria shekkejä. Hän antaa oman itsensä.

Darwin E. Smith ja François Michelin ovat loistavia yritysmaailman esimerkkejä tällaisesta suurisieluisuudesta.

Kimberly-Clarkin ilmiömäinen paluu oli täysin Darwin Smithin käsialaa. Smithin noustessa tämän merkittävän paperintuottajan johtoon, sen tehtaat kävivät puoliteholla. Yhtiön osakekurssi oli laskenut 40 prosenttia kahdenkymmenen vuoden aikana, sillä sen päätuotteen – päällystetyn paperin – kysyntä oli romahtanut.

Kimberly-Clarkin talousennuste oli huono, mutta sen uuden toimitusjohtajan terveysennuste oli surkea. Vain kaksi kuukautta ennen pestin vastaanottamista Smithillä todettiin nenä- ja kurkkusyöpä. Tästä huolimatta hän ylläpiti tiivistä työaikataulua, johon kuului viikoittaista matkustamista yhtiön Wisconsinin pääkonttorin ja Houstonin kemoterapiahoitojen välillä. Lääkärien antama elinennuste oli vain pari vuotta, mutta Smithin onnistui noudattaa tätä työrytmiä parikymmentä vuotta, joista useimmat toimitusjohtajana.

Talousguru Jim Collins kirjoittaa: ”Smith osoitti yhtä tiukkaa päättäväisyyttä Kimberly-Clarkin uudistamisessa. Juuri hän teki yhtiön historian rajuimman päätöksen eli päätti myydä tehtaat. Vähän sen jälkeen kun Smith oli nimetty yhtiön toimitusjohtajaksi, hän oli tullut kollegoineen siihen tulokseen, että yhtiön perinteinen ydinbisnes – päällystetty paperi – oli tuomittu keskinkertaisuuteen. Sen taloudelliset ansaintamahdollisuudet olivat huonot ja kilpailijat heikkoja. He kuitenkin päättelivät, että jos Kimberly-Clark uskaltautuisi kuluttajille suunnattujen paperituotteiden alalle, maailman huippuluokkaa edustavat kilpailijat kuten Procter & Gamble pakottaisivat sen joko kehittymään erinomaiseksi tai hautautumaan unohduksiin. Smith toimi kuten kenraali, joka poltti laivat maihinnousun jälkeen, jolloin vaihtoehtoja jäi vain yksi – onnistu tai kuole. Hän ilmoitti hallituksen kokouksessa päätöksestään myydä tehtaat… Smith myi jopa Wisconsinissa sijaitsevan tehtaan ja pani kaikki yhden kortin varaan. Hän panosti kulutustuotteisiin, esimerkiksi Huggies- ja Kleenex-tuotemerkkeihin.”[4]

Wall Street esitti välittömästi epäluottamuslauseen. Kimberly-Clarkin osake jatkoi alamäkeään. Pessimistinen media spekuloi jo lopullisella konkurssilla. Mutta Smith ei ottanut taka-askelia. Hän jatkoi tyynesti uuden visionsa käytäntöön panemista ja teki viimeisiä hengenvetojaan ottaneesta teollisuusjätistä maailman johtavan paperikulutushyödykkeiden valmistajan. Yhtiön liikevoitto kipusi alan keskiarvoa 4,1 kertaa suuremmaksi ja ohitti selvästi sellaiset kilpailijat kuten Scott Paperin ja Procter & Gamblen.

Jo eläkkeellä oleva Smith arvioi suoritustaan näin: ”Yritin koko ajan pätevöityä tehtävääni.” Smith ei tuntenut tarvetta ylpistelyyn, eikä hän halunnut pitää suurempaa meteliä johtajan ominaisuuksistaan, jotka olivat mahdollistaneet mitä uskaliaimman strategian suunnittelun ja toteutuksen. Totaalinen transformaatio, yrityksen sata vuotta pitäneen suunnan täyskäännös, vaatii lyömätöntä visiointikykyä ja todellista johtajuutta.

François Michelin, Michelin-yhtymän legendaarinen toimitusjohtaja, mullisti rengasalan tuomalla teknologisesti kehittyneen vyörenkaan markkinoille. Hän uskoi, että luovuus – ei liikevoitto – oli liiketoiminnan suola.

François Michelin uskoi, että luovuus – ei liikevoitto – oli liiketoiminnan suola.

Michelin ei ollut tyytyväinen perinteisiin renkaanvalmistusmenetelmiin. Vanhoja valmistusmantroja toistavat alan ekspertit olivat ”tylsääkin tylsempiä parikymppisiä ikäloppuja, jotka mieluummin laskivat tilastokäyrien trendejä kuin luottivat ihmismielen luovuuteen”.[5]

Etevänä insinöörinä ja älykkäänä liikemiehenä Michelin näki ensimmäisenä vyörenkaan teknologisen potentiaalin. Hän tunsi sekä valmistuksen että myynnin. Hänellä oli myös vaadittavat johtajan ominaisuudet kaavoihin kangistuneen suuryrityksen ja koko teollisuussektorin vakuuttamiseksi hänen uuden visionsa vallankumouksellisuudesta.

François Michelin, 1926-

François Michelin, 1926-

Michelinin näkemys työstä oli kristillisen uskon innoittama. Hän uskoi, että työn kautta ihminen osallistui Jumalan luomistyöhön, ja hän piti suuressa arvossa ihmisen halua valmistaa mahdollisimman laadukkaita tuotteita. Hän uskoi tekevänsä Jumalan työtä kannustamalla muitakin luovuuteen. John Couretasin mukaan ”Michelinin elämänkatsomus oli sakramentaalinen, hän näki kaikkialla synergiaa eli Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä”.[6] Tästä uskomuksesta nousi oivallus, joka auttoi Michelin-yhtymää nousemaan huipulle: liiketoiminnan menestyksen perimmäinen lähde on ihmisen luovuus, ei teknokraattien laskelmat.

François Michelinille liiketoiminta on enemmän kuin vain tapa ansaita elantonsa. Se on asiakkaiden ja työyhteisön palvelemista. Löytyy tietenkin myös niitä liikemiehiä, jotka ”hyödyntävät kaikki kapitalismin porsaanreiät”, hän sanoo. ”Mutta avioliittoa ei pidä kieltää vain siksi, että esiintyy poikarakkautta.”[7]

Myös tieteissä näkee poikkeuksellista suurisieluisuutta. Ajatellaanpa vaikka Jérôme Lejeunea, ranskalaista geenitutkijaa, joka selvitti Downin syndrooman aiheuttavan geenivirheen. Tästä huipputiedemiehestä tuli 1970-luvun Ranskassa ja muualla Euroopassa pro-life liikkeen moraalinen johtaja. Lejeune, 1900-luvun ansiokkaimpia geenitutkijoita, asettui puolustamaan ihmiselämän arvokkuutta aikana, jolloin oikeusistuimet ja parlamentit yksi toisensa jälkeen varastivat jumalallisen oikeuden päättää siitä, kuka saisi elää ja kenen tulisi kuolla.

Lejeunen mukaan sen lisäksi, että abortin laillistaminen oli moraalisesti kyseenalaista, se oli hyökkäys tiedettä vastaan ja se piti tieteen tuloksia pilkkanaan. Geenitutkimus oli osoittanut, että yksilön määrittävä geneettinen informaatio tallentuu kokonaisuudessaan alkioon sillä hetkellä, kun siittiö hedelmöittää munasolun. Geneettinen informaatio ei lisäänny missään vaiheessa raskauden aikana hedelmöittymisen jälkeen. Tästä seuraa geenitutkimuksen mukaan se, että ihminen on ihminen vain, jos hän on ihminen ensisekunnista alkaen. Abortin laillistavat lait perustuvat teoriaan sikiöasteen evoluutiosta, jonka mukaan alkiosta tulee ihminen vasta sikiökehityksen myöhemmässä vaiheessa, joka geenitutkimuksen näkökulmasta on täysin kestämätön argumentti.

Jérôme Lejeune, 1926-1994

Jérôme Lejeune, 1926-1994

Jérôme Lejeune puolusti totuutta arkailematta ja itseään säästämättä: ”Jos jossain päättömässä lakipykälässä lukee, ettei ’alkioasteen ihminen ole vielä ihminen’, niin että Englannin kuningataräiti oli elämänsä ensimmäiset 14 päivää apina, ei se ole mikään laki. Se on mielipidemanipulaatiota, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tieteen tuloksiahan ei tarvitse hyväksyä. Voidaan sanoa: ’No, me viihdymme tietämättömyydessä, joten emme suostu hyväksymään oman näkemyksemme vastaisia tutkimustuloksia.’ Tämä on mielipide. Tai sanoisin pikemminkin niin, että se on joidenkin maiden ’poliittisesti korrekti’ mielipide, mutta yhtäkaikki obskurantistinen mielipide, ja tiede kammoaa obskurantismia.”[8]

Moraalinen relativismi ja intellektuaalinen skeptisismi dominoivat eurooppalaista kulttuuria jo Lejeunen aikana; hänen missionsa onnistumismahdollisuudet olivat alun pitäenkin häviävän pienet. Mutta Lejeunen tyttären, Claran, mukaan ”hänen realismiaan inspiroi luja toivo”.[9]

Tieteen lisäksi myös uskonto tarjoaa loistoesimerkkejä suurisieluisista johtajista. Yksi suurimpia modernin ajan uskonnollisia visionäärejä oli Josemaría Escrivá, roomalaiskatolisen kirkon järjestön Opus Dein perustaja.[10] Paavi Johannes Paavali II kutsui häntä ”nykyajan maallikoiden apostoliksi”.[11]

Työ ei ollut mikään lankeemuksen rangaistus, vaan Jumalan lahja, joka ylläpiti elämää ja kohotti ihmiset Jumalan työtovereiksi luomisessa

Escrivá perusti Opus Dein vuonna 1928, aikana, jolloin pyhyyttä pidettiin vain harvojen valittujen – pappien, munkkien ja muiden uskontojen – etuoikeutena. Hän uskoi, että jokainen kristitty on kutsuttu pyhyyteen. Hän sanoi, että kristityt maallikot saavuttaisivat pyhyyden joko toteuttamalla uskollisesti ammatilliset, uskonnolliset, sosiaaliset ja perheeseen liittyvät velvollisuutensa – tai he eivät saavuttaisi sitä ollenkaan. Työ ei ollut mikään lankeemuksen rangaistus, vaan Jumalan lahja, joka ylläpiti elämää ja kohotti ihmiset Jumalan työtovereiksi luomisessa. Hyvin tehty työ oli osa työntekijän omaa pyhitystä ja uhraus, joka voitiin tarjota Jumalalle sielujen pelastukseksi. Vaikka moni ”arvostettu” kirkonmies piti Escriváa harhaoppisena ja hulluna, tuhansittain ihmisiä vastasi tähän pyhyyden kutsuun. Arviolta 350 000 ihmistä oli paikalla, kun Josemaría Escrivá julistettiin katolisen kirkon pyhimykseksi 6. lokakuuta 2002 Pyhän Pietarin kirkon aukiolla.

Josemaría Escrivá, 1902-1975

Josemaría Escrivá, 1902-1975

Johannes Paavali II oli toinen 1900-luvun hengellisistä suunnannäyttäjistä. Hänen suurenmoinen visionsa voidaan tiivistää siihen Raamatusta löytyvään kehotukseen, jolla hän aloitti paaviutensa: ”Älkää pelätkö!” tai lainaukseen hänen henkilökohtaisesta testamentistaan, johon hän lopetti paaviutensa: ”Ihmiskunnalle, joka ajoittain on eksynyt ja pahuuden, egoismin ja pelon kontrolloitavissa, ylösnoussut Herra tarjoaa lahjana rakkauden, joka antaa anteeksi, sovittaa ja nostattaa uudelleen toivon hengen.”

Tämä puolalainen paavi aloitti paaviutensa aikana, jolloin katolinen kirkko muistutti enemmän kuollutta ruumista kuin elävää organismia.

Tämä puolalainen paavi aloitti paaviutensa aikana, jolloin katolinen kirkko muistutti enemmän kuollutta ruumista kuin elävää organismia. Hän tulisi 25 vuoden sisällä istuttamaan erityisesti nuoriin katolilaisiin uuden ylpeyden ja lojaaliuden kirkolleen. Toivo, josta hän puhui, ei ollut sentimentaalinen, vaan autenttinen ja jumalallinen toivo, joka kasvaa uskosta ja kutsuu sankarillisiin tekoihin ja todistukseen.

Hänen persoonansa ja sanomansa valovoimaisuudesta todistavat nuorista miehistä ja naisista koostuvat suuret väkijoukot, jotka tervehtivät paavia hänen lukuisilla ulkomaanmatkoillaan ja kokoontuivat spontaanisti Pyhän Pietarin aukiolle tukemaan häntä hänen viimeisinä tuskallisina elinpäivinään. Kun Johannes Paavali II kuoli huhtikuun 2. päivänä 2005, katolinen kirkko oli huolineenkin vahva ja elävä.

Johannes Paavali II, 1920-2005

Johannes Paavali II, 1920-2005

Johannes Paavali II oli slaavilainen paavi, jonka historiannäkemys ei ollut Hegelin ja rationalistifilosofien, vaan suurten puolalaisten ja venäläisten ajattelijoiden kuten Adam Mickiewiczin ja Vladimir Solovjevin innoittama. He eivät sulkeneet Jumalaa historian ulkopuolelle, vaan pyrkivät tunnistamaan ajan merkit, jotka vaativat konkreettista vastausta oman aikansa kristityiltä. Paavin elämänkerrankirjoittaja George Weigel toteaa: ”Juuri sen vuoksi, että hän uskoi Jumalan olevan ihmiskunnan kertomuksen keskiössä, Johannes Paavali II kutsui ihmisiä uskonnolliseen ja moraaliseen kääntymykseen ja pystyi näin antamaan heille aseita, joita vastaan kommunismi oli aseeton.”[12]

Lech Wałęsan mukaan Johannes Paavali II oli Solidaarisuus-liikkeen ja sen rauhanomaisen luonteen inspiraation lähde: ”Hän ei kehottanut meitä vallankumoukseen eikä puhunut kapinoinnista. Hän ehdotti, että me määrittelisimme itsemme… Silloin Puolan kansa sekä monet muut heräsivät.”[13]


[1]. ”Thus every Part was full of Vice/Yet the whole Mass a Paradise.” B. Mandeville, The Fable of the Bees: or Private Vices, Publick Benefits. Oxford: At the Clarendon Press, 1714.

[2]. Ks. R. B. Reich, ”Entrepreneurship Reconsidered: The Team as Hero”. Harvard Business Review, 1. toukokuuta 1987, s. 78.

[3]. A. Carnegie, The Empire of Business. New York: Doubleday, 1902, s. 192. Lainattu artikkelissa ”Entrepreneurship Reconsidered”.

[4]. J. Collins, Hyvästä paras. Miksi jotkut yritykset menestyvät ja toiset eivät? Suom. Maarit Tillman. Jyväskylä: Talentum, 2003, s. 41–42.

[5]. J. Couretas, ”Philosopher on the Factory Floor: The Sacramental Entrepreneurship of François Michelin.” Acton Institute for the study of religion and Liberty, on-line commentary (www.acton.org), 14. toukokuuta 2003.

[6]. J. Couretas, ”Philosopher on the Factory Floor: The Sacramental Entrepreneurship of François Michelin.”

[7]. F. Michelin, ”The Heart of Mystery, The Heart of Enterprise”, Acton Institute for the Study of Religion and Liberty, on-line commentary (www.acton.org), tammi-helmikuu 1999.

[8]. J. Lejeune, ”Child, Family, State: Scientific Progress and Human Rights.” Puhe Bulevardi Foorumin järjestämässä konferenssissa Helsingissä huhtikuussa 1990.

[9]. Ks. C. Lejeune, Life is a Blessing: A Biography of Jérôme Lejeune. Ft. Collins, CO: Ignatius Press, 2000, s. 9.

[10]. Ks. V. Messori, Opus Dei: Leadership and Vision in Today’s Catholic Church. Washington, D.C.: Regnery Publishing, 1997.

[11]. Johannes Paavali II, Rise, Let Us Be on Our Way. London: Jonathan Cape, 2004, s. 117.

[12]. G. Weigel, The Cube and the Cathedral, s. 173.

[13]. L. Wałęsa, puhe Puolan parlamentissa Solidaarisuus-ammattiyhdistyksen perustamisen 25. juhlavuonna toukokuussa 2005.